Aihearkisto: Sarjakuva

The Complete Copybook Tales

Julkaistu 21 huhtikuun, 2012| Jätä kommentti

Moniko teistä hajotti Rubikin kuution osiin ja kokosi sen ratkaistuna, ja moniko vain repi tarrat irti?

The Complete Copybook Tales
Kirjoittaja: J. Torres
Piirtäjä: Tim Levins
Oni Press, 2002
ISBN: 978-1929998395

Kaikille niille, jotka kasvoivat 80-luvulla, Copybook Tales on villi matka nuoruusvuosiin. Siinä missä My Friend Dahmer tarjoaa välähdyksiä siitä, kuinka ahdistavaa 70-luvun Amerikka saattoi olla, tämä albumi kertoo siitä populaarikulttuurin riemukavalkadista, johon supersankarisarjakuvaan kallellaan oleva kanadalainen esiteini kultaisen kasarivuosikymmenen alussa saattoi törmätä.

Jamie elää kahta elämää. Toisessa hänen suurin huolensa on sarjakuvalehden kanteen ilmaantuva minimaalinen ryppy, toisessa postilaatikon valtaavat laskut, joiden maksamiseen pitäisi löytää rahaa. Tarina liukuu lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin täysin saumattomasti repliikkien, tilanteiden ja tunnelman kautta. Copybook Tales onkin ehkä paras näkemäni esitys siitä, miten paljon lapsuus meitä määrittelee, vaikka olemme muuttuneet aikuisuuden myötä kokonaan toisiksi ihmisiksi.

Nuori Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja harrastaa supersankarisarjakuvaa. Itseasiassa sarjakuva on hänelle henki ja elämä. Lehtien lukemisen ja ostamisen lisäksi hän myös tekee omia tarinoitaan kavereiden iloksi ja pitää päiväkirjaa. Hänen unelmanaan on päästä joskus tekemään sarjakuvia työkseen.

Vanhempi Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja piirtää supersankarisarjakuvaa. Kaveripiiri on muuttunut nuoruusvuosista ja mittava sarjakuvakokoelma on joutunut realisoitavaksi rahahuolien kasautuessa, mutta unelma on sama. Taustalla kulkee pitkään muhinut ajatus siitä, että täysin kuvitteellisten tarinoiden sepittelyn sijaan aiheita voisi ammentaa teinivuosien päiväkirjoista.

Kaikkialla albumissa näkyy elämänmyönteinen asenne ja tietynlainen huumori, vaikka aihe olisi vakavakin, kuten miten suhtautua parhaimman kaverinsa mahdolliseen homouteen. Kustannusmaailmassakin sattuvat takapakit ovat vain uusia tilaisuuksia tehdä läpimurto joskus toiste. 90-luvulla suurin osa kalsarimättögenrestä luisui synkistelyy ja muka rankkaan kamaan. Siksi onkin niin hienoa saada samalta aikakaudelta muistutus siitä, mikä poikavuosien sarjakuvissa oli niin hienoa. Tulen hyvälle tuulelle aina luettuani The Complete Copybook Talesin.

Kaltaiselleni 80-luvun kasvatille ja Marvel-sarjisten suurkuluttajalle J. Torresin muistelot on oikea populaarikulttuuriviittausten aarreaitta ja sisäpiirivitsien kyltymätön sampo, mutta se ovat mukana vain mausteena. Albumista saa irti kaiken olennaisen, vaikkei tietäisikään, mitä merkittävää tapahtui Uncanny X-Menin numerossa 120. Tai ymmärtäisi tätä kuvaa.

Daze of Future Passed

Vaikka olen päähenkilöitä strategiset 3-4 vuotta nuorempi, pääsen luikahtamaan heidän maailmaansa helposti. 80-luvulla vielä kaikki kulttuuri valui neuvosto-Suomeen muutaman vuoden viiveellä, joten olen ollut kaikkien tarinassa esiintyvien merkittävien ilmiöiden kohderyhmää juuri oikean ikäisenä. Neljännesvuosisadan turvavälillä Copybook Tales on Hulk, tai John Byrne, hiipimässä kimppuun takaapäin nostalgianuijalla aseistautuneena.

Tarvittaessa myös Alpha Flight voi hoitaa nuijimisen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , ,

My Friend Dahmer

Julkaistu 3 huhtikuun, 2012| Jätä kommentti

Jeff, luokan pelle ja sarjamurhaaja

My Friend Dahmer
Derf Backderf
Abrams ComicArts, 2012
ISBN: 9781419702174

San Fransiscon kentän kirjakaupan myyjä suositteli minulle Derf Backderfin sarjakuvaa My Friend Dahmer. Sanoin, että tästä en ollut kuullutkaan. Derfistä vai Dahmerista, myyjä kysyi. Sanoin etten kummastakaan. Ostin sarjakuvan silti. Myyntipuhe oli vakuuttava. Nyt tiedän Derfin, ja tiedän myös Dahmerin.

John Backderf, eli Derf, on pokannut sanomalehtialalla yli viisikymmentä palkintoa, mukaanlukien Robert F. Kennedy Journalism Awardin. Kaukaisella 70-luvulla hän sattui käymään koulua Jeff Dahmerin kanssa ja tämä sarjakuva kertoo noista ajoista.

Jeffrey Dahmeria puolestaan on tituleerattu kuuluisimmaksi sarjamurhaajaksi sitten Jack the Ripperin. Hän tappoi 17 miestä ja poikaa ennen kiinnijäämistään. Kakkuaan hän ehti lusia kolmisen vuotta ennen kuin toinen vanki hakkasi hänet kuoliaaksi. Näistä tapahtumista My Friend Dahmer ei kerro. Tarina pysähtyy kutakuinkin ensimmäiseen murhaan, pari viikkoa Jeffin ja Derfin lukion päättymisen jälkeen.

70-luvun pikkupaikkakunnan amerikkalaisilla vammaisen matkiminen oli ehdottomasti hauskinta puuhaa. Etenkin jos mallina on oma äiti.

Derf tekee selväksi jo esipuheessaan, että hänen sympatiansa Dahmeria kohtaan loppuvat siihen, että Dahmer suorittaa ensimmäisen tapponsa. Siihen asti hän on vakavien ongelmien riivaama poika. Hänen äitinsä kärsii mielisairaudesta, vanhemmat eroavat, isä muuttaa pois, äiti ja veli muuttavat pois, alati pahenevat näyt ja mieliteot kuolleisiin miehiin ajavat hänet alkoholistiksi, ja lukiokin on vielä kesken.

Tarina kerrotaan täysin Derfin silmien läpi. Dahmerin veli David jää vain maininnaksi ja isän rooli sarjakuvaromaanissa on pieni. Keskiöön nousee Derfin johtama vaihtelevalla kokoonpanolla toiminut Dahmer Fan Club, joka hyväksyi Dahmerin toverikseen aina vain tiettyyn rajaan saakka. Tuon oudon, vammaisia matkivan pojan kanssa saattoi aaseilla koulussa, mutta harvoin vapaa-ajalla. Ennen kaikkea käy tuskallisen selväksi, miten yksin Jeff Dahmer lopulta jäi ja miten aikuisten muodostama tukiverkosto petti joka kohdassa. Aukkojen läpi putosi Dahmerin lisäksi kymmeniä muita, nimittäin uhrit perheineen.

My Friend Dahmer oli jokseenkin voimakas lukukokemus, jota Derf valmisteli parin väliversion voimalla yli vuosikymmenen Jeff Dahmerin kuoleman jälkeen. Pyrkimys ei ole selvittää, miten sarjamurhaaja syntyy, vaan esittää millainen poika hän oli, ennen kuin kauhut alkoivat.

Jo lapsena Jeffiä kiinnosti tietää, mitä kuolleiden sisällä on. Silloin hän ei nainut niitä, vaan tunki ne happopurnukoihin. Niin katoaa lapsen viattomuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

The Savage Sword of Conan, volume 1

Julkaistu 29 maaliskuun, 2012| Jätä kommentti

”Kuule, oi blogin lukija, ajasta Aku Ankan ja Pellefantin jälkeen, ennen Dark Horse Comicsin nousua. Ajasta, jolloin loistavat sarjakuvat täplittivät Citymarketin lehtipisteen. Ajasta, jolloin Semicin sarjakuvatarjonta oli suurta. Ajasta, jolloin Chris Claremont ja John Byrne olivat kunniassa. Ajasta, jolloin Jalavan nimi merkitsi laatua. Ajasta, jolloin divarin ovien takana avautuivat Alfa Antikvan ja ABC-kirjan pölyiset lehtihyllyt. Ajasta, jolloin sarjisten kansissa ei kimmeltänyt hologrammit, leikkuukuviot tai raaputa-ja-nuuhki-pinnat. Ajasta, jolloin Marvel Comics oli läntisen pallonpuoliskon ylpein ja mahtavin sarjakuvakustantamo.

Siihen maailmaan, antikkaan ja kaverin lehtihyllylle matkasi Shimo, turkulainen; laiha rillipää, lompakko taskussaan. Nörtti, scifisti, keräilijä. Hartioillaan Judge Dredd -paita ja risa farkkutakki. Sarjisfriikki, jonka edessä ei vapissut yhtään kukaan.”

Esittelyssä: hyborisen ajan sukupuoliroolijako

The Savage Sword of Conan, volume 1
(Kokoaa Conan-tarinat lehdistä Savage Tales 1-5 ja The Savage Sword of Conan 1-10)
Käsikirjoitus: Roy Thomas
Kuvittajat: Barry Windsor-Smith, John Buscema, Alfredo Alcala, Jim Starlin, Al Milgrom, Pablo Marcos, Walter Simonson, Tony De Zuniga, Alex Ninno, The Tribe, Tim Conrad, Gil Kane, Young Montano, Jess Jodloman
Dark Horse Books, 2007, 544 sivua
ISBN: 978-1-59307-838-6

Joskus historian alkuhämärissä, kun tutustuin mm. sellaisiin sarjakuvalehtiin kuin Ryhmä-X ja Hämähäkkimies, tapasin myös Conanin. Ja kautta Cromin, siinä missä muut varoivat ottamasta keneltäkään henkeä tuo tuimailmeinen cimmerialainen ei turhia kursaillut. Miekka ja sotavasara lauloivat hurmeista virttään ja miesten kaatuessa teräkseen myös vähäpukeiset naiset lankesivat muskelibarbaarin edessä.

Yllämainittujen hyveiden lisäksi Conan ei koskaan pyytänyt anteeksi, otti mitä halusi, sai pataan kuin rakkikoira ja aina jaksoi nousta tantereesta ylivoimaista vihollista vastaan ja lahtasi niin armeijat kuin jumalatkin. Tämä seksistinen, väkivaltainen sivistyneen maailman turmelematon villi oli teini-ikäisen pojan täydellinen idoli. Ellei nyt roolimalli niin fanituksen kohde kuitenkin.

Conan, viidakon todellinen valtias

Juuri tätä taustaa vasten minun suhdettani Conanin sarjakuvainkarnaatioon täytyy ymmärtää. Kyse oli juurikin niistä vuosista, jolloin ihminen on alttein muodostamaan elinkäisiä diggauksen kohteita. Joissain tapauksissa nuo jutut ovat kovaa kamaa neljännesvuosisadankin kuluttua, toisissa tapauksissa nuoruuden nostalgia auttaa silottamaan pahimmat rypyt enemmän tai vähemmän nolosti vanhentuneiden sankareiden kohdalla. Sanoiko joku Ritari Ässä?

Vuonna 1970 Marvel Comics alkoi julkaista sarjakuvaa nimeltä Conan the Barbarian. Lehti oli messevä suksee ja pelisilmäisenä firmana Marvel päätti heittää kehiin toisenkin hyborisen ajan kovimman kollin edesottamuksista kertovan julkaisun. Näin syntyi 1974 käynnistynyt The Savage Sword of Conan, jossa kuvat olivat mustavalkoisia, sivukoko isompi, painomusteverta liberaalimmin ja ajoittain, joskin yllättävän harvoin, vilahti naisen tissi ilman että edessä oli hiuskiehkura. Tämä aikuisempi lähestymistapa vaikutti suoraan myös tarinallisiin elementtihin ja siksipä muistan noilta nuoruusvuosiltani lämpimämmin juuri Savage Swordin seikkailut.

Kuvassa nainen soittaa suutaan siitä, että hirttoköysi on tapana kiinnittää kattoparruun ennen hyppäämistä.

Jokainen antikvaarisiin liikkeisiin tositarkoituksella poikennut keräilijä tietää mitä joistakin lehdistä saa nykyvaluutassa pulittaa. Conan kuuluu siihen kastiin, jossa irtonumerosta joutuu huonona päivänä rykäisemään kaksikymppisen. Vaikka kertavahinko lompakolle olisi vain kymppi, nousisi lopullisen kokoelman hinta silti varsin häijyksi. Siksi olinkin onnessani, kun tajusin tarkistaa, olisikohan joku menneisyyden tuotteilla rahastava taho tajunnut koota noita mainioita seikkailuita albumeiksi. Ja Ishtar minut ottakoon, kyllä oli!

The Savage Sword of Conan volume 1 kokoaa yksien kansien väliin viidentoista lehden kaikki Conan-tarinat, mikä siis tarkoittaa sitä, että samoissa lehdissä julkaistut muiden sankarin seikkailut päätynevät aikanaan muihin kokoelmiin. Vaan mikäpä siinä, voisin minä ostaa hyllyyn myös Solomon Kanen ja Kuningas Kullin (hannarisuomentajat tuntevat hänet nimellä Kall).

Itse tarinat ovat mukavan uskollisia Howardin alkuperäiselle näkemykselle joko juonen tai ainakin fiiliksen kannalta. Conan johtaa armeijoita, käy sotia, ryöstää aarteita, iskee naisia ja etsii sitä ennustuksessa luvattua valtakuntaa, jonka kuningas hänestä joskus on tuleva. Roy Thomas on minulle se ylimmäinen hyborinen käsikirjoittaja ja osaa juoksuttaa tarinaa vaikka pelkkien kommenttilaatikoiden voimalla. Silloin joskus aikanaan en juuri koskaan erikseen pistänyt merkille kuvitusta ta kuka sen oli tehnyt, kunhan taide ei alkanut ärsyttämään. Siitä huolimatta muistan Conan the Barbarian -lehdessä julkaistun tarinan, jossa mustakulmamme kohtaa Moorcockin Elricin, ja erikseen tarkistaneeni, kuka nuo hengästyttävät kuvat oli luonut. Barry Smith! Hän vastaa myös tämän kokoelman alkupään graafisesta magiasta ja menoa jatkaa John Buscema, jonka myriadeihin meriitteihin kuuluu reilut 200 Conan-tarinaa.

Aivan koko aiempien aikojen taikuuden kirjoa ei TSSOC vol. 1 pystynyt toistamaan, mutta massivisen nostalgiakertoimen vuoksi en laske sitä kokoelman viaksi. Sen sisältö on silti täyttä rautaa, ei, terästä!, terävää ja säihkyvää terästä.

Mitra ja Ishtar, kun olin tämän lukenut loppuun, tilasin välittömästi seuraavan hurmekimaran. Ja ostamista riittää, sillä kymmenes volyymi pukkaa ulos syyskuussa ja siinä on tarinat lehdistä 103-111. Koska Savage Swordia ilmestyi aikanaan 275 numeroa, kokoelmien lopullinen määrä saattaa nousta 25:een. Siihen päälle tulisi sitten vielä Conan The Barbarian sekä Conan the King -koonnit. Valtaistuimet vaviskoon, sandaalien alle murskaantuu vielä paljon, ennen kuin kaikki uljaat tarinat on kerrottu leirinuotion äärellä.

Mustat, haukkakasvoiset soturit pakenevat kauhuissan jättiläismäistä naista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Echo

Julkaistu 9 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Sataa, sataa, ropisee...

Echo
Terry Moore
Abstract Studio

Supervoimakkaiden sankarien, antisankarien ja puhtaasti pahisten voimankoitoksissa ollaan nähty paljon sitten Teräsmiehen debyytin.

60-luvun alussa Marvel toi hahmoihin maanläheisyyttä ja tarinoihin jatkumoa. Watchmen ja Yön ritari näyttivät miten poiketaan totutusta kaavasta ja tehdään sitä samaa vanhaa uudella otteella. Niistäkin päivistä on yli kaksi vuosikymmentä. Kaiken kaikkiaan seitmäänkymmeneen vuoteen mahtuu valtaisa skaala tarinoita supervoimista ja niitä käyttelevistä ihimisistä.

Joten, kun tänä päivänä lukee supersankarigenreen kuuluvaa lehteä ja maailma imaisee mukaansa, on syytä merkitä tuotteen nimi muistiin jatkohankintoja varten.

Terry Moore lie monelle tuttu palkitusta sarjastaan Muukalaisia paratiisissa. Vuonna 2008 hän aloitti uuden itse julkaisemansa sarjan Echo, joka on nyt ehtinyt kolmanteen kokooma-albumiinsa.

Julie Martin on valokuvaaja, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan ja hänen päälleen sataa taivaalta hopeahelmiä, jota eivät irtoa sitten millään. Jos kohta tällainen sattumus ei ole aivan tavallista, sitä ei ole myöskään helmien alkuperä. Toisaalla Dillon Murphy yrittää tavoittaa tyttökaveriaan Annieta, joka työskentelee eräälle puolustusvoimien alinhankkijalle. Ikävä kyllä Dillonin kannalta Annien työhön kuului uuden taistelupuvun testaaminen ja jokin taho hämmensi soppaa ydinohjuksella. Puvusta ja Anniesta ei jäänyt muuta kuin tuhansittain pieniä, elävänoloisia hopeapalluroita, joiden moniin ominaisuuksiin muunmuassa kyky kasautua uudestaan, varsin kohtalainen tulivoima ynnä muuta jännää.

...pili pili pom...

Näiden lisäksi Julie huomaa varsin pian myös sen, että tämä outo panssari kerran kiinnityttyään ei suostu enää lähtemään irti.

Sanomattakin on selvää, että armeija haluaisi omaisuutensa takaisin.

Pian Julie ja Dillon pakenevat henkensä edestä vapaiden markinoiden parasta sherlockholmsmaista jäljittäjää sekä alihankintafirman kusipäistä sovinistipomoa pitkin Amerikan syrjäseutuja liittolaisinaan sekalainen joukko vanhan polven militaristeja ja pehmoprätkäjengiläisiä.

...nallen varpaat palelee, pili pili pom pom pom...

Tarinassa itsessään ei ole mitään uutta. Kuinka voisikaan olla, kun kerta näitä samoja polkuja on samoiltu tuhansia kertoja? Koukkuja täytyy siis hakea toteutuksesta ja sillä saralla Terry Moore ei meitä petä.

Hahmojen rakentuminen pienistä mutta kuvaavista tapahtumista toimii loistavasti ja lukija muodostaa eläytymiseen vaadittavan tunnesiteen helposti. Sanaton kerronta korostaa ilmeiden ja tunteiden tärkeyttä.

Juuri tämä seikka saa myös hahmojen vuorovaikutuksen tuntumaan luonnolliselta, vaikka tilanteen logiikka jättäisi toivomisen varaa.

Kuvitus on mustavalkoisen viivan tarkkuusnäyte, ruutu ruudulta. Oli kyse kasvokuvasta, panoraamamaisemasta tai hengästyttvästä toimintaosiosta, Mooren kynänjälki on upeaa katsottavaa. Ja minä kun en useinkaan kiinnitä taiteeseen juuri mitään huomiota. Echoa voi suositella lämpimästi kaikille hyvän sarjakuvan ystäville.

Päivitys: Kirjamessuilla näin Sarjakuvakaupan osastolla koko sarjan yhtenä albumina. Olisipa joskus rahaa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Wasteland

Julkaistu 8 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Hiekkaa, pölyä ja verta

Wasteland 1-3
Anthony Johnston
Oni Press

Olipa kerran moderni sivilisaatio, joka tuhoutui vielä tarkemmin määrittelemättömässä mullistuksessa. Jäljelle jäi raunioita, ihmisiä ja otuksia, joiden esivanhemmat epäilemättä joskus kuuluivat ihmiskuntaan.

Toisin on heidän jälkeläistensä laita.

Anthony Johnson kertoo rikasta ja monitasoista tarinaa pölyn ja kuivuuden piinaamasta maasta sata vuotta Suuren märän jälkeen. Tuossa vihamielisessä ympäristössä vaeltaa Michael, joka näyttää ikäistään nuoremmalta. Paljon nuoremmalta. Vaikka hän pyrkii pysyttelemään erossa ongelmista, se ei aina onnistu ja hän päätyy puolustamaan parin sadan ihmisen kylää sannansyöjien hyökkäystä vastaan ja lopulta saattamaan harvoja henkiinjääneitä kohti turvapaikkaa nimeltä Newbegin. Tästä tarina vasta alkaa hyristellä kierroksia.

Newbegin on kaikkea muuta kuin utopia. Poliittinen juonittelu, orjuus ja aurinkoa palvovien lahkolaisten vaino tunkeutuvat Marcus-nimisen miehen johtaman kaupungin joka kolkkaan. Paikallisen uskonnon mukaan hän on kaupungin perustaja, kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia vanha, vaikka näyttääkin yhtä nuorelta kuin… Michael.

Legendojen mukaan on olemassa paikka nimeltä A-Ree-Yass-I. Sieltä uusi maailma alkoi. Kaikki eivät legendaan usko ja pitävät sen etsijöitä houkkina. Toisten mukaan tarinat ovat tosia, mutta vannovat, että sieltä löytyy vain kuolemaa. Toisten etujen mukaista taas on, että sinne ei kukaan pääse. Eeppisen tarinan ainekset ovat kasassa.

"I'm Batman!"

Christopher Mittenin taide sopii juuri tähän tarinaan, maailmaan ja juonenkuljetukseen sataprosenttisesti. Monasti hahmot ja liike on piirretty viittellisesti harmaan eri sävyjen maalatessa tunnelmaa.

Kuvien ja toiminnan rytmitys imee sisäänsä niin voimallisesti, että vanhan, tuhoutuneen kaupungin raunioissa asuvien ali-ihmisten yöllinen hyökkäys ja puolustajien epätoivoinen vastarinta jäävät päähän kummittelemaan.

Wasteland osoittaa, että post-apokalyptisessa genressä kaikkea ei ole vielä sanottu. Siinä missä Waterworld tai Postman ajavat raavaankin miehen kyynelten partaalle ja Mad Max alkaa kaikkien kehnojen kopioiden jälkeen tuntua väsähtäneeltä tarjoaa Wasteland ehyen, toimivan ja uskottavam maailman. Ihmisten käyttämä kieli on raikasta sisältäen sopivissa määrin uudissanoja, jotka ymmärrettävyydestä huolimatta luovat vierauden tunnetta. Hankalampi pala on sannansyöjien käyttämä kieli, jota pitää makustella aivoissaan hetken ennenkuin voi edes toivoa ymmärtävänsä heidän kielellään kerrotun kokonaisen legendan.

Suurin pettymys Wastelandin kanssa oli hitaasti saapuva aavistus siitä, että koko tarinaa ei saada loppuun kolmen hallussani olleen albumin aikana. Nyt joudun odottamaan! Saaga tullee viemään 50 numeroa ja sitä voi seurata sarjan virallisen soundtrackin säestyksellä. Jos tämäkään ei vielä riitä herättämään kutinaa investoida laatusarjakuvaan, voi ensimmäisen lehden lukea ilmaiseksi sarjan verkkosivuilta: www.thebigwet.com

Neuvottelut avattu

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Empowered

Julkaistu 7 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Empowered 1


Empowered 1-6
Adam Warren
Dark Horse

Supersankareita on moneksi. Toista ääripäätä edustavat Teräsmiehen kaltaiset tähtisilmäiset ikonit, joilla on enemmän hyveitä kuin Jeesuksella ja suurempi arvostus massojen keskuudessa kuin siivutetulla leivällä. Skaalaa kulkien löytyy erilaisia hylkiöitä kultaisten sydämiensä kanssa, omankäden oikeutta tavoittelevia psykopaatteja ja täysin tärähtäneitä turjakkeita, jotka kuitenkin saavat homman hoidettua omilla oudoilla tavoillaan, mutta kaikille näille on yhteistä jonkinlainen nollasta eroava onnistumisprosentti ja he saavat osakseen, jos ei nyt muiden sankareiden ja suuren yleisön kunnioituksen, ainakin pelon.

Koko tältä akselilta astuu harhaan avuttomien ja kyvyttymien pohjasakan kuumin tiivistymä, Empowered.

Dirty Pairista ja parista muusta projektista tuttu Adam Warren on elävä todiste siitä, että rahasta ihminen tekee mitä tahansa. Warrenin kohdalla tämä tarkoitti tietynlaisten fetissikuvien tehtailua pyynnöstä ja maksua vastaan. Olennaista oli ’neitonen ahdingossa’-teema, sikäki mikäli ahdingossa määritellään ’hyvin niukasti puettu jos sitäkään, sidottu puhtaasti laadukaimpien bondage-oppaiden mukaan suukapula mukaanluettuna tiettyjä naisellisia ulottuvuuksia marginaalisesti liioitellen’. Noiden kuvien keskellä alkoi kehkeytyä tarinantynkää siitä, miten kuvattuihin kohdetta alentaviin tilanteisiin päädyttiin ja niin alkoi Empowered muodostaa persoonaansa.

Turpiinvetoaika loppui jo yksi ikkunaruutu sitten

Kyseessä on skenessään kohtalaisen uusi supersankari, jolla on valtavia itsetunto-ongelmia. Yksi ongelman lähde on hänen kokemuksensa oman takamuksensa koosta, toinen on hänen pukunsa. Kuvittele rajoille venytetystä elmukelmusta ja hämähäkinseitistä tehty täysin ihonmyötäinen asu päällesi. Juokse sitten ruusupuskan läpi. Paljonko puvusta on jäljellä? Ikävä kyllä Empin superpuvun kohtalaisen messevät joskin oikukkaat voimat pienenevät puvun eheyden funktiona varsin jyrkästi ja on kestävyydessään edellä kuvattuakin heikompi.

Abysmaalinen itseluottamus, jäytävä velvollisuudentunto, alati pettävät voimat ja rottamaisen huono tuuri johtaa kerta toisensa jälkeen siihen, että Emp istuu sidottuna tuolissa yllään vain pukunsa riekaleet ja useampi kierros köyttä suukapula suussaan. Tämä onneton tapahtumaketju on itseasiassa niin yleinen, että Empin täydellisen kädettömyyden tietävät niin muut sankarit, rikolliset kuin kaupungin tavalliset tallaajatkin. Eikä kukaan jätä koskaan väliin tilaisuutta soittaa suutaan asiasta. Etenkään Empoweredin niin kutsutut tiimikaverit, joita kuvaa parhaiten määritelmä ’lauma sietämättömiä kusipäitä’.

Hitaasti vähemmän kuin sankarillisten tilanteiden läpi tumpuloidessaan Empowered onnistuu raapimaan kasaan pari liittolaista, joten puhtaasti eksistentiaalisessa pohjattomassa angstissa ei vellota. Olkoonkin että yksi liittolaisista on ranskalaisen sisäkön pukuun sonnustautuva mies ja toinen on kosmoksen kurittaja, planeettojen raiskaaja ja tähtien välinen demonivuohi, joka on vangittu isohkoon vyöhön, joka puolestaan lepää kahvipöydän nurkalla vaatien tv-sarjojen DVD-kausibokseja katsottavaksi. Tai muuten.

Sarjan todellinen päähenkilö Demonisusi esittää kainon toivomuksen

Tarinan edetessä maailma alkaa saada syvyyttä, hahmot taustoitusta ja juoni substanssia. Vuonna 2010 ilmestyneen kuudennen kirjan loppuun mennessä useampikin kiinnostava juoni tykittää eteenpäin isolla höyryllä ja surua aiheuttaakin lähinnä se, ettei seuraava albumi mitenkään voi käsitellä niitä kaikkia. Se mikä alkoi outoina, huvittavina lyhäreinä on salakavalasti laajentunut houkuttelevaksi universumiksi, kokonaiseksi maailmaksi täynnä kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Keskimääräinen yhden albumin vuosivauhti tarkoittaakin pitkää, tuskallista odotusta, jota satunnainen uusi materiaali pätkii.

Empoweredin tyylilaji on vahvasti slapstickiin pohjaava komedia, tosin varsin suurella seksimäärällä höystettynä. Sarjassa naidaankin enemmän ja useammin kuin suurehkossa kanitarhassa keskimäärin. Väkivaltaakaan ei voi sanoa vähäeleiseksi, sillä mättö on ajoittain hyvin graafista. Siinä missä seksuaalisisällössä rajoitutaan paljaan takapuolen vilauttamiseen voidaan taistelun tuoksinassa hakata irti raajoja, käristää vastustaja luurangoksi tai tunkea shuriken silmän kohdalta sisään. Parempi näin päin, tosin, sillä eräänkin valkoisesta fosforista muodostuvan ’mustan viitan’ fetissi on kuksia muita silmäkoloon. Jos näistä pitää valita, otan mieluummin kuvan metallitikusta kuin jostain muusta pitkulaisesta.

Jopa tätä sälliä arvostetaan Empiä enemmän

Kaiken tämän inhimillisen ruumiillisuuden ja raadollisuuden keskellä kiehuu myös paljon draamaa, joka pohjaa oikeasti mielenkiintoisiin asioihin, kuten hahmojen puutteisiin, fobioihin ja toiveisiin. Tämä kaikki yhteen tiiviiseen pakettiin kietaistuna saadaan supersankaritematiikkaa nerokkaasti dekonstruoiva, omillaan seisova älykäs, innovatiivinen ja räväkkä satiiri.

Ja tämä vain siksi, että joku jossain halusi katsella piirrettyjä kuvia, joissa avuton tyttö on sidottuna vihjaileviin asentoihin.

Kelpaa minulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,