Raapaleet 107-121
Pikkuveli
Opin varsin nuorena, että kukaan muu ei nähnyt pikkuveljeäni ja lakkasin puhumasta hänestä ennen kouluikää. En siksi, että minua olisi vanhemmiten pidetty hulluna. Siinä iässä en vielä ymmärtänyt niin syvällisiä asioita. Syy oli se, että minua alkoi harmittaa pikkuveljeni puolesta, kun kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.
Ei hän kyllä huomiota tarvinnutkaan. Hän ei koskaan puhunut itse kellekään eikä edes syönyt mitään, vaikka minä pyysin aina hänellekin omenan tai leipapalan tai mitä olikaan välipalaksi. Päädyin aina syömään ne itse.
Nyt olen jo vanha. Pikkuveljeni, edelleen nuori poika, istuu sänkyni päädyssä. Hän näyttää surulliselta.
Kuka pitää hänestä huolta, kun minä olen poissa?
Kuoppa
Yön aikana pihalle on ilmestynyt kuoppa. Se jättää hädin tuskin kerrostalojen rappukäytävien eteen kaistaleen, jota pitkin kävellä sen ympäri. Kuoppa on syvä, ainakaan aamun matalalla loistavan auringon valossa pohjaa ei näy. Heitän sinne vanhan kattilan enkä kuule edes hiljaista rämähdystä.
Taloyhtiön hätäkokouksessa keskustellan toimenpiteistä. Puheenjohtaja haluaa vuokrata sen kaupungille pohjattomaksi kaatopaikaksi. Taloudenhoitajan mielestä paras tuotto saataisiin turistinähtävyydestä. Oma Grand Canyon, kuten hänen rouvansa asian ilmaisee. Kakkoskerroksen insinööri paasaa geolämmöstä.
Omalla vuorollani mainitsen niistä niljakkaista laahautumisjäljistä, jotka löysin 4D:n nurkalta, mutta kukaan ei kuuntele.
Seuraavana yönä herään mossahteleviin ääniin. Jokin kurluttaa aivan avoimen ikkunan takana.
”Sinulta putosi tämä.”
Kattila tumpsahtaa sängylleni.
Aja hiljaa, isi nyt vaan
”Isi, voitko tulla huomenna hakemaan meidät koulusta?” kysyy Meri.
”En voi. Työjuttu, pitää ajaa Helsinkiin. Se loppuu vasta neljältä.”
”Mutta kun liikuntapäivässä on luistelua”, Milla sanoo.
”Sitten otatte luistimet bussiin. Ei se nyt ole mikään ongelma.”
Aamuinen ajo sujuu huomattavan sutjakasti. Laskettelen ykkösbaanaa metallia luukutellen ja saavun perille tunnissa. Jää hyvää aikaa kiskoa litra aamusumppia.
Iltapäivällä lähden paluumatkalle. Motarilla huomaan joutuvani pujottelemaan kaistalta toiselle, koska muut matavat kuin tervaetanat konsanaan. Itse hädin tuskin kosken kaasuun.
Kauhea aavistus hiipii mieleni etualalle. Tyttöjen säätöjä taas. Hikoillen vilkaisen nopeusmittaria. Lukema on reilut kuusisataa kilometriä tunnissa ja viisari väpättää ylöspäin.
Sitten kilometrit vaihtuvat valovuosiksi.
Melanie
”Isä, missä hän on?”
”En tiedä mistä puhut, poika.”
”Minä tiedän että hän on elossa. Minne olet piilottanut hänet?”
”Ymmärräthän, että hän itse halusi pois. Hän pyysi minulta apua.”
”Minä luulin, että hän on kuollut!”
”Välttämätön varotoimenpide.”
”Varotoimenpide? Kolmekymmentä kuollutta!”
”Siitä minä en ole vastuussa. Käytin vain tragediaa hyödykseni.”
”Anna minun edes puhua hänen kanssaan.”
”Se olisi typerää. Yhteys voitaisiin jäljittää.”
”Sinun ystäväsi jäljittäisivät.”
”Entiset ystäväni.”
”Isä, hän odottaa lasta.”
”Erityisesti lasta minä suojelenkin.”
”Vain siksi, että pojantyttäreni on matkustanut tähän aikaan.”
”Tyttö on tärkeä aikalinjalle. Hänen isänsä syntymä ei saa vaarantua.”
”Isä!”
”Saat puhua hänelle synnytyksen jälkeen. Et ennen.”
Sukupolvikuilu
”Kiipeä, vanhus, kiipeä!”
”Haista vittu, runkkari. Minä olen vasta kolmekymmentä.” Kiskon itseni katolle tärisevin käsin. Miksi kukaan ei keksinyt laittaa köyteen solmuja? Mulkoilen itseäni. Olinko tosiaan noin ärsyttävä kloppi?
”Milloin minä ryhdyn kiroilemaan noin paljon?”
”Siperia kuule opettaa.”
”Entä milloin minusta tulee noin läski?”
”Kun jatkat pullan mussuttamista, vaikka aineenvaihdunta näyttää sinulle keskaria.”
Hiukseton minä kurkkaan nurkan takaa. ”Hiljempaa pennut, tai yllätys menee.”
Teiniminä katson minua ja vanhaminua. ”Entä milloin minulta lähtee tukka?”
Vanhaminä virnistän. ”Kalju on valinta. Kaljuus ei ole.” Viittaan nuoremmat minut luokseni. ”Kerronko odotellessamme, miten minusta tuli homo?”
Järkytyn itsekin, mutta on ihanaa nähdä pelkoa nuorilla kasvoillani.
Chili
Hypistelen pientä, punaista paprikaa hansikas kädessä. Maailman tulisin chili. Tähän ei ole hyvä koskea paljain sormin. Muut kilpailijat aloittavat haukkaamalla kärjestä. Minä työnnän paprikan kokonaan suuhuni ja pureskelen.
Heti ei tunnu miltään, sitten viileä polte leviää suuhuni. Se kerää intensiteettiä ja muuntuu hohkaavaksi masuuniksi. Sylki, joka on nyt laavaa, kuljettaa hornan kurkusta alas mahaan.
Hiki pursuaa huokosista ja valuu otsallani. Endorfiinit potkivat euforiaa ylikierroksille. Sisuksissani pyörii aurinko. Kuumuus käy kestämättömäksi.
Joku tarjoaa jugurttipurkkia. Tyrkkään hänet syrjään. Liian myöhäistä. Avaan suuni ammolleen ja hönkäisen korventavan liekin, joka polttaa katon. Levitän kädet sokeana sivuille. Niihin kasvaa siivet.
Häntäni piiskaa. Ärjyen nousen lentoon.
Matkustaja
Ajan halki yön. Auto on katsastamaton, joten kuljen syrjäteitä. Katuvaloja ei ole, eikä vastaantulijoita. Väsyttää. Olisi pitänyt keittää kahvia termariin.
Mutka. Pidän vauhdin ja ajan keskiviivaa. Yhtäkkiä edessäni tiellä seisoo joku! Tiedän heti, etten ehdi jarruttaa.
Hahmo on nuori nainen, tuskin kahtakymmentä. Hän näyttää surulliselta. Suljen silmäni vaistomaisesti juuri ennen törmäystä. Samalla tajuan, että näen hänen lävitseen.
On kulunut vain kiitävä hetki, kun avaan silmäni. Sydämeni takoo. Törmäys ei tuntunut eikä kuulunut. Annan auton jatkaa matkaa.
Silmäkulmastani huomaan kalvakkaan tytön istuvan viereisellä penkillä. Hän ei virka mitään, enkä minäkään. Hän on kaunis.
Ennen kuin uskallan ottaa häntä kädestä, hän katoaa.
Rikos kirjallisuutta kohtaan
”Olet pahassa pulassa, ymmärrätkö?”
Nyökkään nöyränä, vaikka urani aikavalvojana on ohi joka tapauksessa. En tarkoittanut pahaa.
”Historian häpeämätöntä sorkkimista. Pöyristyttävää sääntöjen halveksuntaa. Mitä sinulla on sanottavana pulustukseksesi?”
Kröhäisen. ”Ainakaan en estänyt Hitlerin valtaannousua.”
”Se olisikin puuttunut. Se on ensimmäisen asteen aikamanipulaatio ja vieläpä kaikkien aikojen yleisin rike. Niin tyhmä et sentään ollut. Mutta ei tämäkään ole leikin asia. Saat luvan selittää toimesi.”
”Minusta se on aina ollut hyvä kirja. Se ansaitsi parempaa.”
”Parempaa! Sinä junailit sille Hugon ja Nebulan.”
”Minusta Atlaksen olankohautus-”
”Se ei ole hyvää fiktiota!”
”Mielipidekysymys.”
”Eniten tutkintakomissiota kuitenkin kiinnostaa tietty seikka. Millä keinoin sait annetuksi sille Finlandian?”
Invaasio
Maailmat erottava rajapinta väreili maagien loitsujen paineessa. Elfamalefican ikiaikaisen historian mahtavin armeija oli valmiina.
”Keskus, täällä Bronson. Mitä ikinä teidän tutkassanne näkyykään, sitä ei näy täällä taivaalla.”
”Kiertäkää alue vielä kerran. Häiriö vakiintuu.”
Hävittäjä kaarteli ja Bronson vilkuili ympärilleen. ”Missä? Minä en- ei. Tuolla. Vihreää hohdetta, yhdeksäntuhatta jalkaa. Sehän laajenee.”
”Bronson, saimme selvän tutkakontaktin! Näettekö mitään?”
”Tätä te ette usko. Tuo näyttää lohikäärmeeltä, jolla on kaksi ratsastajaa.”
”Bronson, tämä on vakava tilanne! Kontaktien määrä lisääntyy. Mitä siellä tapahtuu?”
”Niitä on kymmeniä, satoja! Koko taivas täynnä. Hyvä jumala, niitä täytyy olla tuhansia!”
”Bronson, ohjaamonne lämpötila-anturi antaa lukemaksi yli viisisataa astetta. Bronson?”
Sankareiden kaupunki
Taksi pysähtyi. Andrea tyrkkäsi veljeään kylkeen. ”Herätys unikeko. Olemme perillä.” Andre kömpi ulos unenpöpperössä. ”Perillä missä?”
”Missäkö? Älä ole ääliö, sinun unelmasihan tämä oli, päästä maailman sankaripääkaupunkiin. Paragon City, hölmö. Katso ympärillesi.”
Andre katsoi.
Edessä oli kaupungintalo ja sen edessä patsas, iso kuin vuori. Atlaksen patsas, mies koko maailma harteillaan. Vielä hämmästyttävämpää oli sen alle kerääntynyt joukko. Miehiä, naisia. Eläimiä, olentoja. Jokaisella yllään värikkäitä vaatteita, viittoja. Osa seisoskeli keskustelemassa, osa leijui paikoillaan. Jotkut lensivät kilpaa. Heistä sinkoili tulta, jäätä, sähköä.
Andre tuijotti suu auki. ”Supersankareita, Andrea! Oikeuden puolustajia, vääryyden kostajia. Tämä kaupunki on meidän kohtalomme, siskoseni. Pian mekin olemme sankareita!”
Hiukkasetsivä
Nimeni on Marlowe. Ovessani lukee hiukkasetsivä.
Sade piiskaa pimeää kujaa, kun vedän liipasimesta. Suuliekin välähdys ja aseen paukahdus ajaa myonin esiin roskiksen takaa. Paiskaan hänet seinää vasten. ”Alahan puhua”, ärähdän.
”Älä ammu! Hadronin baari, Cernin liepeillä. Et sitten kuullut tätä minulta.”
Jatkan matkaa ja pistän tupakaksi. Jälki alkaa lämmetä. Viime hetkellä huomaan takaa tulevan auton. Väistän konepistoolin sylkemän neutriinosuihkun syöksymällä maihin.
Baarissa lahjon itseni sisään muutamalla gigaelektronivoltilla. Totinen ilmeeni ja Tevatronin vilautus avaavat tieni takahuoneeseen. Kaksi kännistä elektronia vaeltaa joka puolella, kunnes huomaavat minun tarkkailevan niitä. Vaalea bosoni istuu nurkkapöydässa naukkailemassa viskiä. Istuudun.
”Neiti Higgs. Tiedättekö, teitä on etsitty pitkään.”
Vapaapudotus
Tivolin sisällä tarkistan tyttöjen lippurannekkeiden sisäpinnat kontrollipiirien varalta. Sitten pidän pienen puhuttelun.
”Muistakaa, karusellin rakenne ei kestä kovin pitkään kymmentä kierrosta sekunnissa.” Milla nyökkää.
”Eikä maailmanpyörällä sitten lähdetä ajelemaan”, jatkan.
”Joo joo, isi”, vastaa Meri ja molemmat juoksevat tiehensä.
”Soittakaa, jos tulee jotain!” huikkaan perään ja suuntaan kahvioon.
Menossa on kolmas mukillinen sumppia, kun puhelin helähtää.
”Me löydettiin tosi kiva laite”, selittää Milla. ”Se nousee hitaasti ylös ja sitten ihan yhtäkkiä se putoaa alas. Ihan lopussa se hidastaa.”
”Vielä ylemmäs!” huutaa Meri taustalla.
Ylemmäs. Aavistellen pahaa nostan katseeni. Jossain kilometrin korkeudessa pieni koppi pysähtyy ja lähtee putoamaan.
”JEEE!” kuuluu puhelimesta.
Avaruussotaa
Kiskaisen ohjaimia ja vältän laserplasman täpärästi. Jos selviän täältä hengissä, aion vaihtaa pari valittua sanaa strategikkojen kanssa.
Ennen vanhaan simulaatiot perustuivat kiertoratapuolustusmentaliteettiin. Oman planeetan ja aurinkokunnan muiden tukikohtien suojelu vieraan älyn hyökkäksiltä oli strategian kulmakivi. Taisteluharjoituksissa aluksia oli kummallakin puolella kymmeniä, korkeintaan satoja.
Väistän uudelleen samalla, kun madonreikiä avautuu psi-sektorissa. Krakeneiden laivasto syöksyy taisteluun. Tietokone seuraa tilannetta reaaliajassa. Sataneljäkymmentäneljä tukialusta, jokaisessa tuhatseitsemänsataakaksikymmentäkahdeksan hävittäjää.
Pyöräytän aluksen rajusti keskiakselin ympäri ja laukaisen. Höyrystän minua jahdanneen dodon moottoriyksikön. Yksi vähemmän.
Liittolaisiamme purkautuu hyperporteista jatkuvalla syötöllä. En tunne riemua, vaan kasvavaa epätoivoa. Mitä voi tehdä yksi mies taistelussa, jossa on satojatuhansia ja miljoonia hävittäjiä?
Yöajaja
Aavikon yötaivasta täplittivät tähdet. Rakettiskootteri kiiti kapeaa kanjonia kuin hiekkaväki olisi ollut perässä. Ajaja nauroi.
Jokainen päivä kuolema vaani kintereillä. Kun yhden vihollisen löi, kaksi ilmestyi tilalle. Niin moni taho olisi tahtonut hänet hengiltä. Hän ei koskaan ollut kieltäytynyt vastaamasta haasteeseen. Kaikki tilanteet tuli kohdata täysillä.
Vastuu kaupungista. Henkilökohtainen kunnia. Klaanin johtaminen. Velvollisuus ystäviä ja liittolaisia kohtaan. Ne kaikki menettivät merkityksensä näinä hetkinä. Tähtien heikossa valossa valtava lohkare nousi aivan ajokin eteen. Yhä nauraen ajaja tempaisi ohjaimia välttäen törmäyksen hiuksenhienosti.
Aina täysillä. Täysillä pakoon kuolemaa, täysillä kohti kuolemaa.
Moottori ulvoen hän syöksyi kanjonista, yllättyneenä jälleen siitä, että oli edelleen hengissä.
Nukkumatti
On keskiyö. Istun koneella lukemassa Linnunradan rakenteesta. Nukkumatti seisoo selkäni takana jalkaansa naputtaen. ”Aamulla on aikainen herätys”, se sanoo ja heittelee unihiekkaa. ”Menehän nukkumaan.”
Hieraisen hieman silmiäni ja kurkkaan Facebookiin, ihan vain hetkeksi. Salakavalasti kello tulee kaksi. ”Ehdit nukkua enää vain viisi tuntia”, Nukkumatti provoaa. ”Kone kiinni ja pää tyynyyn!”
”Ihan kohta” mutisen. ”Tämä pyramididokumentti loppuu kohta.”
”Käytetään sitten kovia otteita” sanoo Nukkumatti ja katoaa.
Uuden nettiroolipelin betatestaus katkeaa, kun joku koputtaa olkapäähäni. Käännyn. Edessäni on parimetrinen lihaskimppu. Korvissa roikkuu unisiepparit, farkkutakin rinnassa on nappi ”Höyhensaaret tai kuolema”.
”Nukkumasa, terve.” Hän vetää takin hihaa ylös. ”Seuraavaks ohjelmassa neljä tuntia tajuttomuutta.”
Routakoto 