Raapaleet 61-75
Oman elämänsä antisankari
Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta hankimatta. Sitten ihmissusi puri minua.
Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
”Sinun piti purra edes yhtä ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait purra mitä eläintä vain. Ja minkä kimppuun kävit?”
”Suden”, uikutan.
”Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”
”Susisusi?” heilutan häntääni varovasti.
Koko lauma ulvoo naurusta.
Taas hävettää.
Yöpuhelu
Havahduin vaivoin siihen, että puhelimeni soi. Pimeässä hapuilen hyllyä kädelläni, kunnes kapula vihdoin löytyy. Käperryn peiton alle samalla, kun vien puhelimen korvalleni. ”Niin?” mutisen miten kuten mirofoniin.
”Hei,” sanoo naisen ääni, ”oletko kotona?”
”Joo”, vastaan nyt marginaalisesti enemmän hereillä, vaikka väärä numero se on silti.
”Oletko sängyssä?” ääni kujertaa. Ennen kuin ehdin vastata, nainen jatkaa. ”Mitä sinulla on päälläsi? Älä vain sano, että nukut alasti!” Nauru on heleää ja leikkisää.
Olen täysin hereillä ja kierähdän selälleni. Vapaa käteni etsiytyy itsestään haaroväliini. ”Kuka siellä on?” kysyn.
Samassa tunnistan äänen. ”Jumalauta Siri, joko taas? Nyt loppuu ne pilapuhelut!”
Huomenna vaihdan iPhonen nokialaiseen.
Alcubierre
”Herra al-Rashid, erittäin mielenkiintoinen tieteellinen havainto, mutta miksi meidän pitäisi olomme turvattomaksi?”
”Kuvitelkaa hetki. Istutte kotonanne. Kuuluu ääniä, jotka tunnistatte lähtevän tankista. Kuuluu tykin jylyä. Räjähdys. Katsotte ulos. Naapurinne talo on murskana. Tankkia ei näy. Ette tiedä missä se on. Ehkä takapihallanne? Mitä tapahtui? Ette tiedä. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”
Salissa vallitsi hiljaisuus.
”Siriuksen järjestelmässä havaitsemamme suunnattu energiapurkaus oli valtaisa, liian iso selitettäväksi kaksoistähden omalla dynamiikalla. Ainoa toimiva selitysmalli on Alcubierren moottori. Avaruusalus syöksyy tähtienvälisen avaruuden halki keräten hiukkasia edellä työntämänsä kuplan pinnalle. Pysähdyttäessä syntyy mahdollisesti jopa koko järjestelmän tuhoava räjähdys.”
”Emme tiedä, missä tuo alus nyt on. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”
Astronomiahuhupuhe
Pieni meteoriparvi saavutti suurta asteroidia. Meteoreja jännitti ja muutama törmäili tohkeissaan toisiinsa. Yksi niistä, nikkelipitoisin, oli valittu puhemieheksi.
”Anteeksi herra!” se huikkasi kun välimatka alkoi kuroutua umpeen. ”Anteeksi, voisimmeko häiritä hetken?”
”Mikäs tässä”, asteroidi tuumasi. ”Ei minulla mikään kiire ole. Mitäs asiaa teillä pikkukivillä on?”
”No kun me kuulimme, että ihan pian sinulla koittaa suuri päivä. Ja me tahdoimme onnitella sen vuoksi.”
”Ja pyytää nimmarit!” kiekaisi tuskin kilon painoinen möhkäle parven perästä.
”Mikäs suuri päivä minulla on?” ihmetteli asteroidi.
”No planeettatörmäys tietenkin!”
”Olettekos te mukulat taas kuunnelleet niitä radiolähetyksiä? Pelkkää perusteetonta pelottelua. Kyllä tässä vielä kierroksia pari miljoonaa ehtii kertymään.”
Eläinkuriiri
Hymyilen lentokenttävirkailijalle ihan kuin siitä olisi jotain hyötyä. ”Paperit”, hän pyytää. Tai käskee. Ojennan passini. Yrmeä mies selailee sitä kuin sanomalehden otsikoita. ”Ja minne matka?”
”Las Vegasiin”, vastaan. Laitan matkatavarani minulle osoitetulle liukuhihnalle. ”Ja sitten olisi nämä.” Osoitan kahta kantolaatikkoa jalkani vieressä.
”Ja mitähän niissä on?”
Ladon kaikki tarvittavat asiakirjat tiskiin. Vesikauhurokotustodistus, verolippu, terveyslausunto. ”Yksi kääpiölohikäärme ja kolme astraalikissaa.”
Voitokas virne kohoaa yrmeille kasvoille. ”Sääntöjemme mukaan yksi henkilö saa kuljettaa vain yhtä eläintä.” Niin olin arvellutkin.
Kerään paperit rauhallisesti takaisin taskuuni. Samalla kissat soljuvat kopan seinamien läpi ja lennähtävät kehoni sisään.
”Sääntönne taitavat nimenomaan sanoa ’fyysistä eläintä’. Nämä kulkevat sisälläni.”
Pato
Betoni jalkojeni alla jatkuu kilometrejä. Silti se on juuri ja juuri merenpinnan tasolla. Uuden merenpinnan, mutisen itsekseni, vaikka vanhaan maailmaan viittaaminen onkin kerettiläisyyttä. Aurinko paahtaa kuumasti ja juon leilistä hörppäyksen. Katson kaukaisuuteen häviävää nauhaa, joka on padon reuna. En ole vielä edes puolivälissä pyhyiinvaellustani. Toisella puolella Meri aukeaa tasaisena ja laajana. Haluaisin uimaan, mutta veden puolella ei ole tikkaita. Silti ajatus houkuttaa minua, kuten jokaisena päivänä. Vuosittain sadat pyhiinvaeltajat joutuvat hurmioon ja hukuttautuvat. Ymmärrän hyvin, miten puolet planeetasta peittävä meri voi ajaa ihmisen järjiltään. Sini on niin syvä, kuten Merikin. Pyyhkäisen otsaani ja suljen leilin korkin. Vaellukseni planeetan ympäri jatkuu.
New Vegas
”Tervetuloa Gaiaan!” Ovimikko pokkasi ja antoi turvamiehille tuskin havaittavan merkin, että minut sai laskea sisään. ”Ymmärtääkseni tämä on ensimmäinen kertanne kasinollamme?” Nyökkäsin. ”Olemme ylpeitä voidessamme sanoa, että tämä on koko Vegas-rypäksen historian suureellisin ja kallein kasino. Täältä löydätte varmasti pelejä omaan makuunne riippumatta siitä, kuinka vaativa se on. Blackjackista on tarjolla kahden pakan, yhden pakan ja nyt erikoisuutena, puolen pakan versiot. Urheiluvedonlyöntimme kattaa kaiken pesäpallosta ilmakehäsukellukseen.” Katselin ympärilleni. ”Muut paikat tarjoavat toisintoja kaupungeista. Me olemme ainoa kasino, joka on toisintanut koko Maapallon. Suuripanoksisimmat ruletit löytyvät Tansanian savanneilta ja Kalliovuorten pokerissa ei ole ylärajaa lainkaan. Toivottavasti te ja luottokorttinne viihdytte kauan.”
Kaivos
”Tuolla se kaivos oli.” Katson ystäväni osoittamaan suuntaan. Kallioseinässä näkyy louhimisjälkiä ja selvä suuaukko. ”Uraaniako sieltä etsittiin?” kysyn. ”Niin sanotaan”, ystäväni sanoo ja vinkkaa silmää. ”Tapasin kerran miehen, joka oli nähnyt tiettyjä papereita. Hänen mukaansa uraanikaivos oli vain keino pitää ihmiset pois alueelta.” Muistelen varusteita auton takakontissa, köyttä ja lamppuja ja muuta vastaavaa. ”Emme kai aio mennä sinne sisään?” huudahdan. Mutta tietenkin me aiomme. ”Älä hermoile, vartijat lähtivät vuosia sitten.”
Käytävä viettää alas ja kapenee mennessään. Valot tuntuvat imeytyvän mustuuteen paljastamatta mitään. Ihoani kihelmöi, kun kurkin sivukäytäviin. Yhdestä kantautuu kaukaista murinaa.
Ehdimmeköhän karkuun, ennen kuin selviää, miksei vartijoita enää tarvittu?
Suuri kanjoni
Astun ajokista näköalatasanteelle silmiäni hieroen. Päivä on jo noussut ja tummennettujen ikkunoiden hämärän jälkeen auringonvalo lähes sattuu. Kestää hetken, ennen kuin katson ympärilleni.
Pysähdyn kesken askeleen. Henkeni salpautuu enkä edes huomaa sitä. Mikään valokuva ei tee oikeutta todellisuudelle.
Kanjoni aukeaa edessäni ulottuen taivaanrantaan saakka. Nippelitietotumake kertoo, että näen ainakin sadan kilometrin päähän, että alas on viidentuhannen metrin matka. En kuule, imen vain näkymää sieluuni.
Lukemattomat kivikerrostumat seuraavat toisiaan eriväristen viivojen mosaiikkina. Kaukaisuudessa timanttikobolttimuodostumat kimaltelevat kuin tuhannet tähdet. Varjovyöhykkeellä auringonsäteet jättävät osumatta kiven pintaan. Kukaan ei tiedä, miksi.
Matkanjohtaja ojentaa minulle liitosiipeni. Kiinnitän ne selkääni. Kiipeän reunalle.
Sitten heittäydyn ilmavirtojen vietäväksi.
Kirje kiven alla
Tiedän, että muut tulevat tänne kokemaan omaa pienuuttaan, mutta kiviaineksen jylhyys ei hetkauta minua. Läsnäolooni on syynä laajemmat tieteelliset pyrinnöt. Turisteja varjellaan totuudelta eikä missään matkamuistomyymälässä ole niistä kertovia tuotteita, mutta me todelliset tutkijat tiedämme. Kanjonissa asuu olentoja.
Havaintoja niistä on tehty vuosisatojen ajan, kenties vuosituhansien. Intiaanien tarinoita pidetään vain legendoina, kuten kaikkea muutakin, johon läntisen pallonpuoliskon niin sanottu nykytiede ei ole atomiajan huumassa vielä ehtinyt koskemaan. Tiede vaatii todisteita, kuten kuuluukin, ja niitä minä aion hankkia.
Havainnot kertovat ihmistä pienemmistä olennoista syvällä kanjonin kätköissä. Aion löytää ne ja kuvata niitä. Palaan kuukauden kuluessa.
-Loren Kincaid, huhtikuun 16. päivä, 1974
Rajalla
Orionin protektoraatin rajamuodollisuudet ovat jo nähtävyys sinänsä ja jokainen alueelle saapuva rivituristi pääsee osalliseksi tuosta häkellyttävästi prosessista. Itse olen odottanut internointisatelliitissa nyt kolme viikkoa.
Valvonta on tiukkaa. Vartijat kiertävät sähköpamppujen kanssa vahtimassa, että hatut pysyvät poissa päästä ja kengät jaloista. Kerran päivässä meidät avataan kirurgisesti ja varmistetaan, ettemme ole spontaanisti kehittäneet räjähteitä haiman ympärille.
Kolmen tunnin välein suoritamme erilaisia fyysisiä testejä ja ratkomme älykkyyspähkinöitä. Liian huonoja tuloksia saavat viedään poistohalliin. Omalta osaltani olen toiveikas, harva selviää näin pitkään, mutta vaimoni kohtalo huolestuttaa minua.
Näin kerran sisään poistohalliin. Siellä ei ollut ketään, mutta ainuttakaan paluusukkulaa ei ole laukaistu kolmen viikon aikana.
Area 51
Siinä se on, raja. Oranssit tolpat jakavat hiekkaisen, kukkulaisen maan kahtia. Kaktukset täplittävät kummankin puolen maisemaa yhtäläisesti. Ilmassa väreilee kuumuus ja pöly. Seisomme muutaman askeleen päässä yhdestä tolpasta. Se ei vaikuta uhkaavalta.
”En näe kameroita missään. Oletko varma, että se on tässä?”
”Tuskin kukaan on kylvänyt noita oransseja pyrpylöitä kahden metrin välein käytännönpilanakaan.”
”Mikä sitten estää meitä ylittämästä rajaa?” Virnistän ilkikurisesti ja otan askeleen lähemmäs.
”Älä nyt, se on laitonta. Joudut vielä ikävyyksiin.”
”Filosofiapähkinä: Tapahtuiko rikosta, jos poliisi ei ollut sitä näkemässä?” Naurahdan ja teen mahtavan loikan.
Iskeydyn johonkin näkymättömään. Nenästäni vuotaa verta.
”Saatana!”
”Ovela veto, ovat korvanneet kamerat voimakentällä.”
Kivi
Hypistelen kiveä kädessäni. Ehkei se ollut fiksua. Nyt se seuraa minua kaikkialle.
Pari ensimmäistä kertaa luulin sitä vain huvittavaksi sattumaksi. Osoitin kavereilleni liikennevaloissa seisovaa valkoista autoa ja hihkuin, ”Katsokaa, siltäkin puuttuu rekisterikilpi ja ikkunat on tummennettu.” Heidän oli pakko myöntää, että se näytti samanlaiselta kuin auto kaukana kukkulan päällä.
Sitten aloin nähdä sitä kaikkialla, kasinoiden parkkihalleissa, purilaispaikan drive in -kaistalla, jopa aidatulla asuinalueella. Minne tahansa meninkin! Kun loma loppui, huokaisin salaa helpotuksesta ja palasin Eurooppaan.
Siitä ei ollut apua. Nyt valkoinen auto seuraa minua kaikkialle. Joskus öisin kuulen sen kiertävän taloa moottori murahdellen. Pelkään.
Auttaisikohan rajan takaa poimimani kiven palauttaminen?
UFO-Havaintotavoite
”Siellä niitä on, kapteeni. Tuolla kukkulan laella. Ainakin kymmenen.”
”Ohjatkaahan lähemmäs niin katsotaan.”
”Näyttää olevan UFO-porukkaa, kapteeni.”
”Tutkijoita vai uskovaisia?”
”Kolmella on ET-lippis, sir.”
Ilmavoimien kapteeni huokaisi. ”Joko taas on uusikuu?”
”Mitäs sanotte kapteeni, jos vilautettaisiin vähän?”
Kapteeni pohti hetken ja näppäili tilastot auki. ”Vasta kahdeksan ufo-havaintoa tällä viikolla ja nyt on jo lauantai.”
”Aivan! Jäädään kohta jälkeen tavoitemäärästä.”
”Olette oikeassa. Laskekaa häiveverho.”
Kymmenen metriä maan pinnasta valot syttyivät kuin tyhjästä. Lautasen muotoinen alus leijui ihmisjoukon yllä ja voimakas, aaltoileva humina täytti ilman.
”Siellä ne nyt kuvaavat meitä!”
”Riittää jo tältä erää. Kiihdyttäkää hitaasti kahteen mailiin ja nostakaa sitten häive.”
Verikivi
Kymmenentuhannen mokkasiiniparin ääni oli kuin yötuulen suhinaa. Soturit juoksivat tasaista vauhtia yli kukkuloiden ja halki kaktusten täplittämien laaksojen. Maa värähteli kaukaisen kuorsauksen tahtiin. Pieni pilvi puristi keihästä kädessään ja pysytteli kokeneempien miesten tahdissa, vaikka keuhkoja poltti. Hän oli heimonsa nuorin, melkein poika. Aamun jo koittaessa sadan heimon yhteinen armeija näki jättiläisen. Se nojasi kallioon ja nukkui. Vuoristot vavahtelivat. Hyökkäys oli nopea ja brutaali. Nuolet vonkuivat, sotakirves iski lihaan. Jätti karjui ja iski murskaten luuta ja lihaa, mutta shamaanien taika imi veren kiveen. Pieni pilvi kaatui maahan keihäs katkenneena.
Se oli aikojen alussa. Enää muistona taistelusta on valtava, punainen kallio Nevadassa.
Routakoto 