Routakodon joulukalenteri, luukku 7

Raapalee 92-106

Ei itkeä saa

”Me operoimme vain läntisen, kristillisen kulttuurin piirissä.”

”Nyt te laajennatte toimintanne globaaliksi.”

”Miksi me?”

”Koska agenttinne eivät koskaan jää kiinni.”

Siihen joulutonttu ei väitä vastaan.

”Toisekseen, tarkkailu ei enää riitä. Tästä lähin eliminoitte listanne tuhmat kohteet.”

”Eliminoimme! Mutta hehän ovat lapsia!”

”Joista kasvaa tulevaisuuden terroristeja, mielenosoittajia ja toisinajattelijoita.”

”Me emme suostu.”

”Paljonko organisaatiollanne olikaan velkaa? Jos haluatte tukipakettimme, teette kuten sanotaan. Tässä on lista lapsista, jotka jäävät toimivaltanne ulkopuolelle.”

”Nämä ovat tiedusteluyhteisön, poliitikkojen ja yritysmaailman perillisiä.”

Sivuutan huomion. ”Sitten on vielä nykyinen johtajanne. Hänet pitää hoidella. Mieshän on selvä kommari, johan sen näkee nutun väristä. Lavastakaa laskeutumisonnettomuus. Siihen uskotaan aina.”


Metsästäjä

Joka kerta, kun yritän puukottaa ihmisiä rintaan, he juoksevat karkuun. Joskus onnistun yllättämään kohteeni ja silloin koko homma on nopeasti ohi, mutta usein menee jalkatyöksi. Niin kuin tänäänkin.

Istuin jokirannassa kirjaston luona, kun ohitseni käveli salkkua ronttaava pukumies. Hänestä huokui pahuus. Lähdin heti perään ja vedin haamutikarini esiin, mutta hän huomasi sen. Sain hänet kiinni vasta teatterisillan kohdalla.

Kaveri pani hanttiin minkä pystyi, alahuulikin siinä aukesi, mutta lopulta sain survottua veitsen huitovien käsien ohi syvälle rintaan. Mies nytkähteli hetken ja silmistä loisti kelmeää valoa, kun aave hänen sisällään teki kuolemaa.

Jätin miehen toipumaan ja livistin. Poliiseille on turha selittää aaveidenmetsästystä.


Tiedeinertia

”Teoriasi on järjetön”, jyrähtää professori. Hän ei voi joutua eläkkeelle liian pian. ”Katsokaa nyt todisteita. Tätä pitää tutkia lisää.”

”Roskaa! Mikään vakavasti otettava lehti ei julkaisisi näitä tuloksia.” Ei niin, lehtiä toimittavat samanlaiset ikivanhat pierut kuin sinä, ajattelen.

”Mutta todisteet-”, aloitan. Professori keskeyttää minut heti. ”Riittää. Määrärahoja ei myönnetä, niille on parempaakin käyttöä.” Niin, tukemaan omaa, neljäkymmentä vuotta vanhaa tutkimustasi. Että vihaan tiedepolitikointia.

Olen kuullut huhuja eräästä palvelusta. Illalla etsiydyn sen salaisille foorumeille. ”Tiede uudistuu vain vanhan polven kuollessa. Me nopeutamme prosessia puolestasi.” Se on heidän mainoslauseensa.

Tilaan lähdön tiedekunnan koko johdolle. Siitä saa paljousalennusta ja omaatuntoa nipistää vain kerran.


Tänään ne tulivat

Olen lähettänyt aikataulukyselyjä sähköpostitse kahden viikon ajan. Viimeisen viikon olen soittanut joka päivä, tänään kolmasti. Epätoivoissani tarkistin numerotiedustelustakin, että puhelinnumero on oikea. Miten voi yksinkertaisen tiedon saanti olla näin vaikeaa?

Iltapäivällä puhelimeni soi. Ne soittavat ja kertovat, että nyt tuote on valmis. ”Sen voi noutaa tänään, sitten olemme neljä viikkoa lomalla.” Huokaan. Auto pitää hakea kotoa, olen liikkeellä pyörällä. ”Suljemme sitten neljältä.”

Jumalauta. Kolme minuuttia aikaa. Mutta kaveri ilmeisesti ei laske leikkiä.

Turvaudun harvoin hallussani olevaan teknologiaan, mutta nyt minua ärsyttää riittävästi. Telesiirrän itseni suoraan firman ulko-ovelle. Jokin selitys kyllä pitää keksiä.

Avaan oven puhelin korvalla. ”Satuinkin juuri olemaan nurkilla.”


ID-100-TTI

”Tekninen tuki, kuinka voin auttaa?”

”Tämä minun assistenttini ei toimi ollenkaan.”

”Voitko kuvailla, mitä teet ja missä kohtaa jokin ei toimi odotetusti?”

”Minä olen kutsunut sitä vaikka kuinka monta kertaa eikä mikään auta. Ääni tässä jo käheytyy.”

”Hetkinen. Ääni? Kutsutko sitä verbaalisti?”

”Tietenkin.”

”Siinä oven vieressä on sellainen vanhanaikainen katkaisin. Käännä se ’päälle’-asentoon ja kiinteä hologrammi ilmestyy keskelle huonetta.Sen jälkeen aktivoit sen taputtamalla olkapäähän.”

”Siinä on patsas.”

”Anteeksi, missä on patsas?”

”Keskellä huonetta. Sellainen mies, typerä ilme naamallaan.”

Alan aavistella ID-100-TTI-syndroomaa. ”Johtomme kutsuu sitä tervetulohymyksi. Se on teidän assistenttinne.”

”Niinkö. Sillä kun oli käsi ojossa minä luulin sitä kahvikuppitelineeksi.”


Museohanke

Arsenaalini on varsin mittava, vaikka itse sanonkin. Kaikkea löytyy verkoista kivääreihin. Jokaista kohdetta varten tulee valita juuri oikeat välineet, kohteen luonne pitää ymmärtää syvällisesti ja suunnitelmasta on karsittava virhemahdollisuudet.

Hammaskeiju oli helppo, sen siivet takertuivat kärpäspaperiin. Nukkumatin sain satimeen vaanimalla verhon takana ja kalauttamalla kakkosnelosella. Pääsiäispupu taas astui karhunrautaan. Turkkia tosin piti jälkikäteen hieman paikkailla.

Tänä vuonna tavoitteeni ovat korkeat. Hankin ravintolan kylmiöyksikön pakkasukkoa varten, mutta pääkohteeni on joulunajan legenda, itse pukki.

Nykyajan punanuttuinen variantti on tervehtinyt vierailijoita jalustaltaan eteisessä jo pitkään. Nyt kohteeni on vanhempi nuuttipukki. Syötiksi laitan unilääkkeillä terästetyn viinapullon.

Tätä menoa voin parissa vuodessa avata Tarumaisen Museoni.


Jäljittäjä

Kannan mukanani aina kahta asiaa, asetta ja puhelinta. Puhelin on siltä varalta, että löydän mitä etsin. Ase taas on niitä tilanteita varten, kun ei ole aikaa soittaa.

Tiedän, etten ole ainut jäljittäjä, mutta muita en ole tavannut. Jos he ovat samanluontoisia kuin minä, hekin hoitavat työnsä mieluummin yksikseen. Joskus tosin harkitsen parin hankkimista. Useammin kuin haluaisin myöntää minut on pelastanut vain uskomaton tuuri.

Otan kamerallani kuvan linnanraunioista ja liitän mukaan GPS-koordinaatit. Metsästäjät saavat jatkaa tästä. Minä puolestani häivyn, ennen kuin Luurankokreivitär saapuu. Kuukin on jo nousemassa.

Jotain vaaleaa vilahtaa puiden välissä. Vedän aseen esiin. Jos selviän, vannon hankkivani itselleni parin.


Pääsiäissaalis

”Mitäs te tytöt nyt puuhaatte?” Lattialla on epäilyttävä vyyhti köyttä.

”Me otetaan pääsiäispupu kiinni”, kertoo Milla.

”Ja pyydetään siltä paljon munia, kaikki huoneet täyteen”, täsmentää Meri.

”Kiva että olette aktiivisia, mutta nyt hammaspesulle.”

Myöhemmin piilotan saappaisiin neljä munaa kummallekin. Varmuuden vuoksi vältän tyttöjen huonetta. En halua kompastua johonkin köysihärdelliin.

Yöllä herään pieneen kolinaan. Kuuntelen hetken. Meri puhuu taas unissaan. Erotan sanat ”päästetään sinut” ja ”päästään kyllä sopimukseen”.

Lopulta havahdun iloiseen kiljahteluun. Ovat huomanneet saapaansa. Päätän nousta ja pukea. Melkein astun jonkin päälle. Suklaamunia. Koko lattia on täynnä suklaamunia. Sama juttu joka huoneessa.

”Sovitaanko tytöt, että jätetään edes jouluna ansat virittämättä?”


Temporaalikenturio

”Synkronoikaa aikakoneenne!” Komentoni kaikuu lähtöhallissa. ”Muistakaa, kohteemme on kokenut ja vaarallinen. Saapumiset vuoden välein persikankukkien aikaan. Varioikaa päivää ja paikkakoordinaatteja kunnolla.”

Myönnän, minua kaivelee edelleen Shang-dynastian aikainen fiasko. Menetimme puolet operaattoreista liian tiukan koordinaattitäsmäyksen vuoksi. Saavuimme vuosittaiseen väijytykseen.

”Herra vuosisadanpäämies.” Vastavalmistunut aika-agentti nostaa kätensä. ”On alkanut liikkua huhuja mahdollisesta historiasingulariteetista.” Hänen äänensä haipuu.

Olen yllättynyt. Singulariteeteista ei ole tapana keskustella julkisesti. Päätän kuitenkin puhua suoraan, liian paljon on vaakalaudalla.

”Aikalinjaromahduksen riski on suuri. Jos agitaattori saa taivuteltua keisarin vetämään Kiinan tutkimuslaivaston takaisin, Uudet Mantereet voivat joutua eurooppalaisten käsiin. Se muuttaisi koko nykyisyyden.”

Kohotan käteni tervehdykseen. ”Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu teidän onnistumisestanne.”


Seuraavaa ohjelmaa ei suositella alle 16-vuotiaille

Lojun sohvalla ja katselen televisiota. Verhot on vedetty tiukasti kiinni eikä kuvaruudun lisäksi muita valonlähteitä ole. Musta, silmätön olento nousee joesta. Se pikemminkin luikertelee kuin kipeää töyrästä ylös ja teräviksi viilatut hampaat välkkyvät kuutamossa.

Vaihdan kanavaa. Kaksi polkupyörää taistelee keskenään iskien toisiaan tangoillaan. Maastopyörästä puuttuu poljin, kun taas jopon lamppu on rikki. Se surahtelee vääntyneillä vanteillaan sokeana ja törmää puuhun.

Vaihto. Nurmikolla seisoo viisitoista seivästettyä tonttua. Ne osoittavat minua ja nauravat lakkaamatta, vaikka niiden suista valuu verta. Kauhu saa käteni tärisemään. Otan kaukosäätimen ja yritän sulkea television, mutta se ei onnistu.

Miten se voisikaan? Sähköä ei ole ollut kahteen viikkoon.


Avara luonto

Juon aamukahvit aina television ääressä. Joskus katson uutisia, mutta tänään sieltä tulee luontodokumentti.

Ohjelmassa seurataan eläinlauman kehitystä pitkällä aikavälillä. Luulisin. En ymmärrä selostuksesta sanaakaan. Kieli vaihtuu joka päivä. Eläimet ovat seitsenraajaisia ja violetteja. En missään vaiheessa hahmota, mikä niiden pintaa peittää, karvat vaiko ehkä pienet lonkerot.

Kasvikunnastakaan en tunnista mitään. Maasta popsahtelee palkokasveja, joiden pullistumat leijuvat hitaasti taivaalle. En usko, että ne laskeutuvat koskaan. Välillä sukelletaan köynnösviidakkoon, jonka hohtava lonkerovaltameri ulottuu kilometrien syvyyteen. Ehkä viidakko on seitsenraajainen aikuisena?

Kun kahvi on juotu, lähden töihin sammuttamatta televisiota. Sen virtakytkin ei toimi. Ei se toisaalta sähköäkään kuluta, koska se ei ole seinässä.


Kasmasiini

”Voidaanko me katsoa lastenohjelmia?” Milla kysyy.

Virnistän kierosti. ”Toki, mutta ette kaikkia.”

”Miksei muka?” vaatii Meri.

”Koska niitä tulee kolmelta kanavalta yhtä aikaa. Eikä niitä nyt tallenneta minnekään”, torppaan lausumattoman jatkoprotestin suoraan. ”Menette ulos ohjelmien jälkeen.”

Illalla istahdan sohvalle ja avaan television. Päähäni hyökyy yhtenä mylläkkänä sketsejä, murhatutkimusta, pömpöösiä fantasiaa, uutisia kuudella kielellä, aikamatkaseikkailua, dokumentit Vietnamin sodasta, burleskin historiasta ja Pertti Jarlan elämästä sekä kolmesataa musiikkivideota.

Saatuani vihdoin ruudun kiinni käyn ottamassa tupla-annoksen särkylääkettä ja painun nukkumaan. Aamulla käydään tuttu keskustelu.

”Voidaanko me katsoa lastenohjelmia?”

”Toki, mutta vain tietyn määrän.”

”Kuinka monta?” kysyy Meri.

”Sen minkä vartissa ehditte. Sitten ulos.”


Kaksi poikaa kateissa jo viikon – poliisi vaitonainen tutkimuksista

”Ei siellä mitään kummituksia ole.”

”Ole hiljaa, kun et mitään tiedä, kaupunkilainen.”

”Se on vain vanha kartano. Ei kukaan enää nykyään oikeasti usko kummituksiin.”

”Usko itse mitä uskot, minä en tuonne astu.”

”No jää sitten tähän tielle seisoskelemaan! Minä ainakin menen.”

”Pääset vielä hengestäsi, hullu! Kun poliisi myöhemmin kysyy, minä sanon että minä ainakin varoitin.”

”Ei poliisi mitään kysy, kun ei ole syytä. Tule nyt, pelkuri.”

”Sinä et tunne tätä taloa tai tiedä mitä täällä on tapahtunut.”

”Tiedänpäs, itsehän kerroit tarinoita koko illan.”

”Mutta et usko niihin.”

”En uskokaan. Tuletko vai et?”

”Tulen, jos lähdetään heti kun minä niin sanon.”


Huoltoasema

”Olen pahoillani, että tuhlasin aikaasi tällaiseen roskaan.”

”Hutilyöntejä sattuu kaikille. Pysäytä muuten seuraavan aseman kohdalla, kahvi voisi kelvata.”

”Se kuulosti niin lupaavalta. Ulisevia ääniä, itsestään liikkuvia esineitä, kateissa oleva nuorisojoukko. Siitä tuli Chesterfieldin tapaus elävästi mieleen.”

”Usko nyt, en minä sinua syytä. Teinit olivat lähteneet salaa retkeilemään viikonlopuksi.”

”No, ainakaan kukaan ei tällä kertaa kuollut.”

”Totta. Hei, tuolla on asema. Pysäytäpä.”

”Se näyttää olevan hylätty. Lautoja ikkunoissa.”

”Hylätty ehkä, mutta ei tyhjä. Katso, Cassandran amuletti hehkuu hieman.”

”Tällaista sattuu vain sinun tuurillasi. Lähdet tutkimaan huijaukseksi paljastuvaa kummitusta ja paluumatkalla löydät epäkuolleita.”

”Huonoa tuuria se on. Kaivahan lugerisi esiin. Valmis? Mennään.”


Steinin kuolema

Tyttö on kuollut. Murhattu. Puristit sanoisivat, että väliäkö sillä. Steineilla ei ole sielua. Se ei hetkauta minua, sielu on humpuukia oli kyseessä sitten luonnollinen ihminen tai artti.

Vilkaisin rikospaikkaa ylimalkaan. Turhaan, kuten arvelinkin. Todellinen syy kuolemaan löytyy jostain muualta. Tytön suhteista, teoista, elämästä. Joku järjesti hänet raivatuksi.

Kuvio kylmää niskaani. Osaston kapteeni tahtoo tapauksen haudatuksi nopeammin kuin ruumis päätyy krematorioon. Tutkiva tarkastaja haluaa syyllisen. Kummankaan motivaatiota en ymmärrä. Vielä. Tiedän vain, että kuollut tyttö ansaitsee apuni.

Missään ei näy takseja, tietenkään. Olisi pitänyt ottaa vastaan tarjottu kyyti. Nyt menee apostoliksi, ja vielä tällä alueella. Mutkan paino taskussa tuo pientä turvaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s