Kun viime vuoden lopulla hahmottelin hulluja suunnitelmia tämän vuoden kirjoitusprojekteja varten, suurimmat epäilykset kohdistuivat nimenomaan raapaletahtiin.
Olin aiemminkin fantasioinut suuresta määrästä raapaleita ja epäonnistunut tavoitteissani surkeasti. Raapale tai jopa kaksi viikossa? Ei onnistunut millään. Nyt tavoitteeksi kirjattiin raapale päivässä. Sitä arvelin jaksavani korkeintaan kuukauden, mutta yrittänyttä ei panna, kuten sanotaan (tai ainakin minä sanon).
Nyt on huhtikuu ja sadan päivän aikana on syntynyt sata raapaletta.
Raapaleiden kirjoittamisen hyvistä puolista voisin melkein kirjoittaa erikseen. Yksi suurimmista hyödyistä on joka tapauksessa ollut itseluottamuksen lisääntyminen samalla, kun haen vielä omaa omaa kirjoittajaidentiteettiä ja kertojan ääntä.
Kiitos tästä itseluottamuksesta kuuluu teille, jotka painatte tykkää-nappia, kommentoitte, annatte palautetta bitteinä tai livenä, tai vain käytte lukaisemassa uusimman raapustuksen silloin tällöin. Sillä kaikella on suuri vaikutus.
Olen kovasti kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta, jota olen teiltä lukijoilta saanut. Hyvin pitkälti juuri se on ollut se motivoiva voima, joka viimeistään kello 23.30 pakottaa minut lopettamaan jonninjoutavat puuhat ja kirjoittamaan jotain edes sadan sanan verran sinä päivänä. Ja juuri se antaa uskoa siihen, että kyllä minä jotakin osaan.
Muista tavoitteista olen huomattavasti vähemmän varma, kuten vaikkapa valmiista romaanista, mutta siitä olen vakuuttunut, että vuoden lopussa kasassa on 366 raapaletta.
Jatkakaa siis tykkäysten painelua jos niihin näette aihetta, antakaa palautetta jos tulee täysosumia tai surkeita huteja, jakakaa linkkejä teksteihin aivan vapaasti jos arvelette niiden kiinnostavan omia piirejänne. Ja jatkakaa lukemista, se pitää minut kirjoittamisen syrjässä kiinni.
Routakoto 