Routakoto

Patsasvartio

Astun halliin pälyillen. Mikään ei liiku. Hivuttaudun eteenpäin käsi valmiina tempaisemaan aseen esiin pienimmästäkin merkistä. Mutta kuulen vain omien askelteni kaiun.

Pahaenteiset patsaat seuraavat jalustoiltaan kulkuani kuin arvioiden, olenko minä arvollinen kävelemään heidän keskuudessaan, vaikka vain harva niistä edes muistuttaa ihmistä. Suurin osa on kammottavia epäsikiöitä, syntyneet ihmisten ja jonkin sanoinkuvaamattoman liitosta. Kuin vangittuna ikiaikaiseen vartioonsa. Mikä kieroutunut mieli on ne loihtinut, mistä epäpyhästä lähteestä hänen kuvottava innoituksensa on kummunnut?

Jähmetyn paikoilleni. Liikahtiko jokin näkökenttäni rajalla? Tiesin tämän. Ne tai minä. Vedän moukarin Fjällrävenin repustani. Taistoon!

Seuraavana päivänä lööppi kirkuu: ”Museovieras hakkasi nykytaiteen mestarin palkitun työn kappaleiksi keskellä kirkasta päivää”

Tiesin tämän yön tulevan. Olen pelännyt sitä kahden kuukauden ajan. Pakenin kaupungista vuoristomajaan. Hän löysi minut silti. Hän löytää minut aina.

Askeleet pysähtyvät oven taakse. Pidätän henkeäni. Älä sano mitään.

”Isi, avaa ovi. Täällä on kylmä.”

En vastaa.

Ovea raavitaan.

En avaa.

Hiljaisuus. Sitten keittiössä rysähtää. Ikkunalasin helinää. Puristan revolverin perää.

”Isi, minua pelottaa.” Pienten jalkojen tepsutusta. ”Missä sinä olet, isi?”

Hahmo piirtyy oviaukkoa vasten. Lasinpalojen viiltämä tyttö ojentaa hennon kätensä.

Tärisen. Pidätän hengitystäni ja tähtään keskiruumiiseen. Joka kerta tämä on vaikeampaa ja vaikeampaa. Mitä sitten, kun en enää pysty vetämään liipaisimesta?

”Tule isi. Mennään kotiin.”

Painan aseen piipun ohimolleni.

Vanhan nmaailman muisto

–Mitä sä kaipaat eniten?
–Hengittämistä ilman kaasunaamaria?
–Ei kun jotain juttua. Asiaa.
–Jäätelöä ja hampurilaisia sitten. Entä sinä?
–Auringonlaskuja. Ja Internettiä.
–Internettiä? Et voi olla tosissasi, sehän maailman tähän pisteeseen ajoi. Ilmastodenialistit, antivaxxerit, fundikset, populistit, tiedevastaiset. Kaikki sai Internetistä kaikukammion. Ja nyt muodin huippu on tyköistuva hazmat-puku.
–En mä niitä tarkottanu. Meemejä. Cera guy. Grumpy Cat. The Gif. Dickbutt. I scream, you scream icecream. Cat can haz cheeseburger. Sanaleikkien tykitystä. Ja kuvien. Miksi kalaisa juoma?
–…on kivaa kuha on kaljaa?
–Just! Niitä mä ikävöin.
–Näetkö tuon rantalomamainoksen? Yksi.
–Mitä?
–Mitä siinä on?
–Biitsi, palmuja, aurinko…
–Montako niitä on?
–Heh. Kiitos.

Kirjafutuuri

–Olen keksinyt uuden tavan saada harvinaisia kirjoja.
–Haluanko edes tietää?
–Huutokauppaavat Ameriikoissa Shakespearen First Folion. Myyntihinta saattaa nousta 5,4 miljoonaan. 20 vuotta sitten sellainen myytiin 5,6 miljoonalla.
–Ei sinun budjettisi silti taida riittää.
–Hintahan laskee koko ajan. Näin ollen se vääjäämättä putoaa joskus yhteen senttiin. Silloin minä tarjoan kaksi.
–Siihen mennee hetki. Mikä sinun eliniänodotteesi olikaan?
–Olet oikeassa. Siksi lähetän huutokauppakamariin kirjeen ostoaikeestani. Kirje ja rahat kulkevat kirjan mukana. Lopulta se tulee siirtymään minun omistukseeni.
–Olen sanaton.
–Kirjafutuuri ikään. Saman aion tehdä muillekin harvinaisuuksille. Kaukaisessa tulevaisuudessa minulla on oleva maailman kattavin kotikirjasto.
–Luovutan. Haen tuopit, jos juot hiljaa.
–Sitä minäkin.

EXIT

Peli menee pieleen kovaa kyytiä. Puolet ryhmästämme on kuollut, ja kukkulan takana örkit kokoavat joukkojaan. Ja tämän kun piti olla seesteinen seikkailu.

Töissä on jo riittävän rankkaa. En kaipaa stressiä enää vapaa-aikaani. ”Peli seis. Näytä exit.” Puinen ovi piirtyy eteeni. Vedän sen auki ja astun kynnyksen yli.

Lasken VR-lasit pöydälle. Vieressä on nippu laskuja ja ilmoitus myöhästyneestä kirjaston kirjasta. Poikakaverilta on puhelimessa äkäinen viesti, kun peruin lähtöni viikonlopun bileisiin. Äidille pitäisi vähitellen katsella hoitokotia. Eteisestä kuuluu tuttu jollotus. Kohta kissa oksentaa.

En jaksaisi. ”Peli seis. Näytä exit”, kuiskaan.

Eteeni piirtyy pyöreä oviaukko. Tuijotan sitä vavisten.

Sitten painan ovenpielen vihreää nappia.

Hakemuksenne on käsitelty

Arvoisa vastaanottaja K.,

Olemme vastaanottaneet työttömyyshurmahakemuksenne ja käsitelleet sen asianmukaisesti.

Hakemus tulostettiin paperille, kolmena kappaleena. Siitä tehtiin paperilennokki (vain yhdestä kappaleesta), joka heitettiin Viraston neljännen kerroksen ikkunasta ulos. Lennokki kaarsi takaisin rakennukseen toisen kerroksen tuuletusräppänästä ja jatkoi matkaa analyysihuoneen suurteholasereihin. Hakemus pilkkoutui kirjaimiksi, jotka vangittiin vahvaan sähkökenttään. Veikkauksen Lotto-arvontakone (palautamme sen lauantaiksi) poimi silppupilvestä 420 kirjainta, jotka ammuttiin tarkkuusilmasuihkulla takaseinällä roikkuvaan liimapaperiin. Sanoista muodostui runo, jota pääjohtajamme luonnehti termillä ”kaunis”.

Hakemuksenne on näin ollen hyväksytty.

Mahdolliset valitukset voi osoittaa SKS:n kansanrunousarkistoon. Valitusten tulee olla nelipolvitrokeemuodossa ja ne on esitettävä ääneen.

Terveisin,

S. Syntilä
Viraston aliviskaali, työttömyyshurmaosaston debutantti, diletantti, desantti, dosentti

SETI

– Mitä teleskooppi tänään näyttää?
– Samaa vanhaa.
– Hemmetti, minä kun olin varma, että niin isolla laitteella saisimme tuloksia.
– Sinä oletkin optimisti.
– Peilejä hiottiin vuosia, ja niiden lähettäminen avaruuteen oli käsittämätön urakka.
– Ihan kuin olisit itse joutunut ne kantamaan kiertoradalle.
– Valitsemamme tähdet ovat kaikkein lupaavimpia kohteita.
– Vedystä ne kaikki koostuvat.
– Ja silti kolmen vuoden aikana emme ole löytäneet jälkeäkään siitä mitä etsimme.
– Niin se on.
– Anna kun minäkin, tämän kerran, katson niitä tuloksia.
– Siitä vain. Mutta et pidä näkemästäsi.
– Mitä… ihmettä. Tuohan on planeetta. Maa!
– Kiinnitin teleskooppiin myös peruutuspeilin.
– Mutta sinähän olet koko ajan väittänyt…
– Ja ollut oikeassa. Ei jälkeäkään älyllisestä elämästä.

Kitkakerroin

Töissä on pitkä päivä. Muut ovat jo lähteneet kotiin, mutta minä väännän vielä raporttia aamun kokoukseen. Pakko pitää tauko.

Tartun istuimen reunoihin ja potkaisen itseni keskikäytävälle. Katselen katossa surisevia loisteputkia ja pyörin hitaasti ympäri.

Jotkut epäilevät, että maailmankaikkeus on simulaation. Ohjelmoitu. Olenko minä aliohjelma? Mitä jos saisin pääkäyttäjäoikeudet?

”Universumi, poista lattiakitka”, sanon ääneen. Tuoli lähtee valumaan kohti takaseinää. Niin, rakennus on tuskin havaittavasti kallistunut kohti jokirantaa.

Painan jalan maahan. Ei vaikutusta. Vauhti kiihtyy, pian törmään. ”Ei seinään”, kiljaisen. Tuoli sinkoutuu kuudennesta kerroksesta ulkoilmaan. ”Ei alas”, karjun. ”Ylös!”

Kellun tähtimeressä. Keuhkoja pakottaa. Huokaan käskyn: ”Simulaatio seis.” Universumi jähmettyy.

Paitsi oma tajuntani.

Bibliomaanien lopullinen kohtalo

– Sinusta ei ole kuulunut mitään aikoihin.
– Olisiko sitten pitänyt?
– Olet jättänyt väliin paitsi vuoden kaikki kirjamessut myös dekkaristien kokoontumisajot ja scifipeikkojen conit, eivätkä yhteiset tuttavamme antikvaarien kassakoneiden takanakaan tunnusta vieneensä sinun rahojasi moneen aikaan. Et kai ole kirjankeräystä kokonaan hylännyt?
– Olen jalostanut kokoelmaani kokonaan uuteen suuntaan.
– Siihenkö et enää tarvitse kirjakauppiaita?
– Suoraan sanoen en.
– Et kai ole äänikirjoihin sortunut?
– En tietenkään?
– Tai vielä pahempaa, niihin sähköniteisiin?
– Uusmodernistista hömppää.
– No mitä sitten?
– Olen ryhtynyt keräämään imaginäärisiä kirjoja.
– Mitä helvettiä?
– Siis kuvitteellisia. Tilaa säästyy, eikä perikunnan tarvitse ajaa niitä tunkiolle yön pimeydessä.
– Sinähän olet tullut umpihulluksi.
– Se on jokaisen bibliomaanin lopullinen kohtalo.