Kitkakerroin
Töissä on pitkä päivä. Muut ovat jo lähteneet kotiin, mutta minä väännän vielä raporttia aamun kokoukseen. Pakko pitää tauko.
Tartun istuimen reunoihin ja potkaisen itseni keskikäytävälle. Katselen katossa surisevia loisteputkia ja pyörin hitaasti ympäri.
Jotkut epäilevät, että maailmankaikkeus on simulaation. Ohjelmoitu. Olenko minä aliohjelma? Mitä jos saisin pääkäyttäjäoikeudet?
”Universumi, poista lattiakitka”, sanon ääneen. Tuoli lähtee valumaan kohti takaseinää. Niin, rakennus on tuskin havaittavasti kallistunut kohti jokirantaa.
Painan jalan maahan. Ei vaikutusta. Vauhti kiihtyy, pian törmään. ”Ei seinään”, kiljaisen. Tuoli sinkoutuu kuudennesta kerroksesta ulkoilmaan. ”Ei alas”, karjun. ”Ylös!”
Kellun tähtimeressä. Keuhkoja pakottaa. Huokaan käskyn: ”Simulaatio seis.” Universumi jähmettyy.
Paitsi oma tajuntani.
Routakoto 