Tiesin tämän yön tulevan. Olen pelännyt sitä kahden kuukauden ajan. Pakenin kaupungista vuoristomajaan. Hän löysi minut silti. Hän löytää minut aina.
Askeleet pysähtyvät oven taakse. Pidätän henkeäni. Älä sano mitään.
”Isi, avaa ovi. Täällä on kylmä.”
En vastaa.
Ovea raavitaan.
En avaa.
Hiljaisuus. Sitten keittiössä rysähtää. Ikkunalasin helinää. Puristan revolverin perää.
”Isi, minua pelottaa.” Pienten jalkojen tepsutusta. ”Missä sinä olet, isi?”
Hahmo piirtyy oviaukkoa vasten. Lasinpalojen viiltämä tyttö ojentaa hennon kätensä.
Tärisen. Pidätän hengitystäni ja tähtään keskiruumiiseen. Joka kerta tämä on vaikeampaa ja vaikeampaa. Mitä sitten, kun en enää pysty vetämään liipaisimesta?
”Tule isi. Mennään kotiin.”
Painan aseen piipun ohimolleni.
Routakoto 