Aihearkisto: Kirjoittamisesta

Tässä n. viiden kuukaudee mittaan olen ehtinyt aloittaa kohtalaisen monta novellia. Kymmenen ei voi olla kovin kaukana totuudesta. Ainutkaan ei ole edes lähellä valmistumistaan. Elokuun lopussa tilanne on sikäli murheellinen, että Portin novellikisan kuolonlinja lähenee. Taasko sitä pitäisi uupua portille, tai itseasiassa puoli mailia ennen?

Kuten jo aiemmin olen sanonut, viimeisen vuosikymmenen aikana suosituin kirjoitustaktiikkani on ollut odottaa sopivaa fiilistä. Sellaista oloa, joka vain pakottaisi ne sanat ulos ja lopputulos olisi jotain hienoa ja valmista. Joidenkin roolipelihahmoihin liittyvien tekstien kanssa niin on käynytkin, mutta ainoallakaan ei ole ollut mitään asiaa pientä kaveripiiriä laajempaan julkaisuun. Vihdoin jouduin toteamaan, että kai sitä on pakko pistää vapaa-aikaa ja persposket likoon, jos jotain tahtoo saada aikaiseksi.

Ja sitten käy näin. Hahmotin yhtäkkiä, millaisen tarinan haluaisin kertoa. Minulla oli aavistus hahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan, ympäristöstä, miljööstä, tapahtumaketjusta. Ennen kaikkea tiesin, miltä tarina tuntuisi. (Haaste on tietenkin saada se tunne säilymään, kun sitten lukee loppuun saatetun novellinsa.) Bonuksena myös jokainen nimi, henkilön tai paikan, solahti kohdalleen ihan ilman yritystä.

Jokaisen muun projektin kanssa on käynyt niin, että muutama ensimmäinen sivu ei kuulosta siltä visiolta, jonka perusteella kuhunkin tarinaan ryhtyi, ja sitten se jää muhimaan. Tässä projektissa tämä ongelma loisti poissaolollaan, sillä oma sisäinen fiilari pysyi koko luomisprosessin läpi, ja ennen kaikkea ei romahtanut kasaan ja palanut poroksi, kun pakotin itseni lukemaan lopputuotoksen. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että en kirjoittanut täyttä kukkua.

Koska novellin vire on tietyllä tapaa nostalginen, kaipasin sopivaa innoitusta. -73 syntyneenä 80-luku, jos nyt tietty vuosimäärä pitää rajata, tihkuu nostalgiaa, vaikka vuonna 80 olin vasta 7-vuotias, puolisokea ja ekalla luokalla. Ehkä vuosikymmenen loppuun mennessä radiossa soi myös ne alkuvuosien biisit niin ahkeraan, että nekin jäivät päähän elämään. Muutamaan otteeseen olen YouTubesta koittanut hakea kasaribiisejä, mutta se on aika vaivalloista, jos muutaman minuutin välein pitää muistella biisien tai artistien nimiä tai koittaa tuurilla löytää jotain hyvää. Niinpä rekrytoin feissarikavereitani ehdottelemaan sopivaa musiikkia taustameteliksi, ja tulihan niitä vinkkejä. Liki koko novelli syntyikin kajareiden suoltaessa kasaria. Tästä kiitos kaikille osallisille!

Ensimmäinen lukukerta poiki pari minimaalista muutosta. Kai se alkaa olla aika valmis. 3-4 päivää siihen meni, ~2,5k sanaa. Enää itse tarinan nimi uupuu.

Hemmetti, tässähän ehtisi kirjoittaa vielä toisen!

Löysin juuri novellin. Mielenkiintoisinta oli sen kirjoittaja ja novellin ikä, nimittäin minä ja kahdeksan vuotta.

Vuoden 2003 Nanossa kirjoitin tarinan, joka kahta aikalinjaa seuraten kertoo tähtienvälisen matkailun alkamisesta ja sen yhtäkkisestä loppumisesta ennen kuin edes 20 järjestelmää on asutettu. Silloin syntynyt kirja on ihan puhdas raakile eikä päässyt edes ihan loppuun. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hahmo jää pohtimaan mihin mennä seuraavaksi ja sitten luetellaan kaikki mahdolliset maailmat ja niiden mielenkiintoiset piirteet. Putkeen.

Jo pariin otteeseen olen aloitellut tuota proggista uudelleen, mutta aina se on tyssännyt alkumetreille. Kuitnkin kaikista romaaniaiheista juurikin Äärenmurtajat on pisimmällä ja maailmana itseä kiinnostavin. Jokohan siihen jaksaisi tarttua?

Romskunraakileesta kokonaan irrallaan syntyi joululahjaksi painettu ja annettu novelli Jäähän kadonnut, josta olen kyllä ollut tietoinen, mutta nyt se käveli Googlessa vastaan ihan tuurilla. Tai no, oikeastaan sieltä löytyi Pasi Karppasen tekemä arvio novellista sekä linkki netissä olevaan versioon. Minkä olin kokonaan unohtanut.

Voisihan tuon tännekin postata,  olisi sitten ainakin tallessa.

Nyt pitääkin vakavasti harkita, josko tähän maailmaan palaisi, edes novellin verran.

Ja ei, en kehdannut lukea novellia uusiksi. Kahdeksan vuotta! Ehkä neuvoantavan jälkeen…

Olen kahdesti vetänyt läpi NaNoWriMon, joten tietynlainen maksimitahti sanoja per päivä on aika hyvin tiedossa. Kuukauden kun puursi sellaiset 1700 sanaa päivässä oli mahdollista, mutta työn takana. Päivissä on tottakai eroja, mutta tuon perusteella sanoisin, että itselleni sellaiset 2000 päivässä on aika ennätys.

Mikä olisi siis sopiva tavoite sellaisessa kirjoittelussa, joka tapahtuu muun, jokseenkin kiireisen, elämän ohella?

Asiatekstiä syntyy helpommin. Valkoisen antologian arvostelu syntyi kahdella istumalla ja sanamäärä oli jotain 800-900. Toisaalta työn alla olevaa novellia on raapiutunut kasaan vain minimaaliset 300 sanaa illassa. Se tuntuu kovasti pieneltä määrältä Nanoon verrattuna, mutta siitä huolimatta olen ottanut sen nyt tavoitteeksi.

Muita päälläolevia projekteja on kunnon kohotus ja aamuinen energiaa lataava jooga. Kummankin kanssa se kantava idea on ottaa sellaiset tavoitteet, että ne toisaalta edistävät jotain, mutta toisaalta ovat sen verran matalalla, että juttuja jaksaa duunata päivittäin, päivästä päivään. Lopulta aktiviteetista tulee tapa, osa rutiinia, eikä vaikuta velvollisuudelta tai pakottamiselta ensinkään.

Joten nyt mennään 300 sanan päivätahtia. Sellaisina päivinä, jolloin olen kotona. Jos en ole, kirjoittamisessa on silloin tauko, ihan sovinnolla.

Jos rohkean arvion mukaan jaksan naputtaa novelleja 300 päivää vuodessa, se tekee 90000 sanaa. Ei ihan pieni määrä loppujen lopuksi, ja noin 90000 sanaa enemmän fiktiota kuin olen ihan hetkeen tuottanut.

Sillä mennään. Ainakin kunnes on aika nostaa rimaa.

Luettuani liki kymmennen vuotta tavallisia satuja alkoi hahmottua tarve kertoa hieman epäkonventionaalisempia tarinoita.

Jotkut sadut ovat tarinoina nasevia eikä mahdollinen opetuskaan aina ole syvältä, mutta useammin kuin olisin halunnut olen törmännyt juuri niitä viheliäisen perinteisiä rooleja, ennakkoasetelmia ja tyttö-poika-asetelmia kihiseviin sepustuksiin, joitka ovat mitä parhainta aivopesumateriaalia pienille hillosilmille. Opeta siinä sitten koulukynnystä ylittävälle natiaiselle sukupuolten tasa-arvoa, kun jokailtainen trubaduurisessio viimeisen viiden vuoden ajalta on sisältänyt rohkeita prinssejä, jotka lopussa saavat prinsessan.

Jos nyt lähdetään tuohon lapsille suunnattuun ihmiskaupan ilmentymään ylipäätään, miksei prinssi voisi vaihteen vuoki napata itselleen… prinssiä?

Laiskuuttani en juuri etsinyt, mutta en siis kyllä löytänytkään tällaisia sateenkaarisatuja. Joten, päätin kirjoittaa niitä itse. Yksi onkin jo valmis, Prinssille puoliso (nimi saattaa muuttua). Neljän hengen koeyleisö kelpuutti sadun mukisematta, ja ilman karkkilahjontaa se lienee paras mihin voi ylipäätään päästä.

Sitten vain uutta putkeen. Valmiina, sanotaan kahden viikon kuluttua.

Jossain vaiheessa päätin, että alanpa minäkin kirjoittaa. Tarkoitus oli saada aikaiseksi kaikenlaista valmista, novelleja ja jopa romaaneja. NaNoWriMonkin suoritin kahdesti, ensimmäisen kerran jo kahdeksan vuotta sitten. 50000 sanan haamuraja meni rikki.

Aluksi tekstien tuottaminen ei ollut ongelma sinänsä. Olin jo pitkään kirjoitellut erinäisiä pieniä pätkiä scifilehtiin, artikkeleita ja arvosteluja lähinnä. Kun fandom-hommat jäivät burnoutin myötä, luova energia suuntautui MMO-ropettamiseen ja sillä saralla kirjoittelinkin pyöreät sata tarinaa ja tolkuttomasti kaikkea muuta. Jos kirjailijan pitää kirjoittaa tuhat liuskaa roskaa pois systeemistään päästäkseen kiinni siihen hyvään tavaraan on tuo sivumäärä ohitettu jo reippahasti.

Vaan kko ajan on ollut Muuta. Kyllä kaikki tietävät. Muuta. Niitä juttuja, joita tekee joko siksi että pitää tai siksi että se on helppoa. Ja samalla löyhäkurinen mies sluibaa omasta tavoitteestaan minkä ehtii.

Eräänlainen erävoitto joskus aikanaan oli irrottautua jokailtaisesta roolipelauksesta, mutta sekään ei auttanut, sillä pelasin sitten ihan vaan peliä pelin vuoksi ilman sitä stimuloivaa ja luovuutta ruokkivaa sosiaalista kontekstia. Voisi jopa sanoa että ojasta aallokkoon. Viimeisin virstanpylväs oli päästä irti jokailtaisesta pelaamisesta, piste. En ole edes kirjautunut koko MMO-sovellukseen varmaan viiteen viikkoon.

Ja nyt on alkanut liikahtelemaan. Pari tekstiä on kasautunut ikäänkuin varkain viimeisen parin viikon aikana. Toivonhaituvat ilmassa enteilevät, että sopivalla niskalenkillä tässä ehkä saataisiin jokin olennainen asennemuutos aikaiseksi.

Siksi tämä blogi.

Työkaveri on useamman kuukauden ajan maininnut aamuisin, että ”joogaputki pitää”. Syynä on puhtaasti saada aikaan odottava ilmapiiri – kai se joogaputki pitää jatkossakin? Jos jonain aamuna ilmoitus jää uupumaan, se herättää heti epäilyksen pyrkimysten latistumisesta. Samasta syystä minäkin julkistin samassa piirissä omat liikunnalliset tavoitteeni – jos on sellainen olo, että joku vahtii, on vähän pakko tsempata vaikkei nappaisikaan.

Nyt haluan kokeilla samaa tekniikkaa kirjoittamiseeni. Asetan itselleni tavoitteita, joista kirjoitan omassa blogissani. Ihan sama kuka sitä lukee jos edes kukaan. Koska aie on sanottu ääneen jossain määrin julkisesti, se toivottavasti luo motivoivan ilmapiirin istua alas ja tuottaa tekstiä, etenkin jos mieluummin järjestäisi kirjahyllyä tai katsoisi telkkaria.

Samalla voinen postailla joko kokonaisuuksia tai ainakin pätkiä jutuista. Ehkä myös konsepteja, tosin tämä hieman arveluttaa. Haluanko julkistaa ideoita, joita itsekään en ehkä ole ajatellut loppuun asti? Toisaalta palaute saattaa ajoittain olla jotakin, mikä saa idean lopulta itämään.

Nyt pitää vielä hoitaa tekniset yksityiskohdat kuntoon ja saada blogin ulkoasu omaa silmää miellyttäväksi, ettei se ärsytä joka kerta kun heittää uutta tavaraa sisään. Ja sitten luomaan!