Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Jaakko ja kaksitaso

Vältän viholliskoneet sukeltamalla pilveen. Koneeni kietoutuu harmaaseen enkä enää ole varma, missä on alas. Lennän pitkään. Tunteja? Päiviä?. Kun vihdoin näen taas auringon, se valaisee pilven päällä seisovaa linnaa.

Linna lähenee hitaasti. Se on valtava, kertakaikkiaan käsittämättömän kokoinen. Lennän sisään aukosta, joka kaukaa näytti ikkunalta. Sisältä tila näyttää huoneelta, kalustetulta huoneelta. Lastenhuoneelta. Yhdessä nurkassa on vuoren kokoinen nalle.

”Isi, en saa unta. Täällä pörrää”, ääni huutaa. Hetken kuluttua tila kylpee valossa. Kaarran konetta nähdäkseni. Jotain viuhahtaa. Mieletön turbulenssi! Koneeni sakkaa ja syöksyn maahan.

Makaan raajarikkona verta vuotaen kaksitasoni raunioissa. ”Isi, se liikkuu vielä.”

”Muttei pörise. Nukkumaan. Kissa saa syödä sen.”

Sienimetsällä

Itse en välitä sienistä, mutta ulkoilu tekee hyvää ja jos kerran kävelen metsässä, voin aivan hyvin kerätä niitä talteen. Kyllä niille kaveripiiristä ottaja löytyy.

Kyykin juuri puun juurella ja nyhdän kellertäviä kasvustoja vasuuni kun kuulen takaani äänen. ”Oletkos nähnyt keppostelevaa kania?” Katson olkani yli ja näen pyylevän miehen, punainen metsästäjäntakki yllään ja punainen hattu päässään. Käsissään hän kanniskelee kivääriä.

”Kania?” kysyn. En ole nähnyt edes oravia.

”Niin, tiedäthän. Pitkät korvat, pieni töpöhäntä. Kanniskelee koria, jossa on värjättyjä munia.”

Kiinnitän huomiota myös miehen valkoiseen partaan ja punaisiin housuihin. ”Miksi etsit sitä?”

”Kunhan keskustelisin sen viimeisimmästä kujeesta. Se meni antamaan poroille ulostuslääkettä.”

Datakuriiri

Tullivirkailija vilkaisee kerran ruutua ja tietää minut datakuriiriksi. Keinohenkilöllisyyden käyttö ei useinkaan auta ja se antaisi heille oikeuden pidättää minut määräämättömäksi ajaksi.

Salaisen palvelun mies vie minut takahuoneeseen, joka on iso sali täynnä liiallisella murteella puhuvia maahanmuuttajia ja muita epäilyttäviä tahoja.

Minut läpivalaistaan, mitään ei löydy. Suoli- ja mahatarkistus tekee häijyä kuten yleensäkin, mutta he vetävät vesiperän. Vaarallinen, ja luultavasti laiton, määrä gamma- ja röntgenpurskeita myöhemmin he myöntävät, etten kanna datakapseleita.

Silmänpohjan keilaus paljastaa vain, mitä olen nähnyt parin tunnin sisällä. Katselin tarkoituksella mahdollisimman härskiä eläinpornoa. Inhoten he päästävät minut jatkamaan matkaani.

Voitan jälleen. Data kulkee koodattuna olkapääni dna:n sisään.

Kohtalotoverit

Istun nojaten palmuun ja piirtelen oksalla hiekkaan. ”Kerro taas katedraalista”, pyydän toveriltani.

”Se oli korkein ikinä näkemäni rakennus, ulottui taivaaseen asti. Seinät maalattua kiveä ja koristeellista lasia, ja urkujen pauhu tuntui munaskuissa asti.”

”Meillä ei ole katedraaleja”, sanon apeana. ”Kerro minulle veljestäsi.”

”No, hän oli meistä se villimpi. Varasteli omenoita, kivitti ohikulkevia kauppiata, kaikkea sellaista. Kerran hän sattui näkemään sotajoukon tiellä ja juoksi kylään varoittamaan. Hänestä tehtiin pormestari kymmenvuotiaana.”

”Meillä ei ole veljiä”, huokaan. ”Kerro minulle vielä siitä laivasta, jolla sinä teit haaksirikon.”

Toverini nauraa heläjävää naurua. ”Ehei, tänään on sinun vuorosi kertoa minulle siitä avaruuslaivasta, jolla sinä teit pakkolaskun.”

Erääntynyt lasku

Nakkaan saapuneen postin olohuoneen pöydällä kasvavaan epämääräiseen läjään. Kädet lanteilla katselen kasaa, irvistän ja huokaan. Olen lykännyt tätä jo liian pitkään. Istuudun sohvalle ja alan käydä läpi kolmen viikon postikertymää.

Iso osa on mainoksia ja muuta ilmaisjakelua. Selaan paikallislehtiä hetken ja paiskaan ne lattialle. Kun olen perannut ilmiselvän roskan, alkaa raskas osuus. Kirjekuoret.

Kirjekuoret ahdistavat minua. Niissä kulkee virallisia asioita. Tämä tuki lakkautetaan, tuo etuus evätään. Laskuja. Karhuja laskuista. Suorastaan vituttaa, mutta pakotan itseni repimään ensimmäisen kuoren auki.

”Hyvä asiakas, ette toistuvista kehotuksista huolimatta ole maksanut laskuanne, joten katkaisemme painovoimanne alkaen…”

Uhkapuheita, tuumaan, ja nousen venyttelemään.

Leijun. Lopulta törmään kattoon.

Laululintu

Päätäni jomottaa. Hieron ohimoitani, kun hoitaja astuu huoneeseeni koputtamatta. Suljen edessäni olevan kansion, asia on varmaan tärkeä. ”Se on taas se keltainen lintu”, William sanoo. Kavahdan seisomaan. ”Kenen luona?”

”Rouva Philpotin. Huomasin sen, kun menin vaihtamaan vaippoja.” Kiiruhdamme käytävää pitkin. Kun saavumme avoimelle ovelle, lintu on jo lentänyt tiehensä. Kokeilen rouva Philpotin pulssia. En tunne sitä enää. Jälleen yksi. Huokaan. ”Menen soittamaan omaisille”, sanon. Ylilääkärinä se on raskain velvollisuuteni.

Puhelun jälkeen päätäni jomottaa entistä enemmän. Nojaudun tuolissani taaksepäin ja koitan muistella aivoverenkiertohäiriöiden tunnusomaisia oireita. Olikohan yksi niistä huonomuistisuus?

Jostain kuuluu kaunista sirkutusta. Katson kohti avointa ikkunaa. Hymyilen. Ikkunalaudalla livertää kanarialintu.