Aihearkisto: Raapale

Hissi

Astun rappukäytävään ja jätän myrskyn puhaltamaan yksikseen. Ravistan vedet sateenvarjosta ja painan valonappia. Ei vaikutusta. Kävelen hissille ja painan toista nappulaa, mutta siitä on yhtä vähän hyötyä. Tilaan hissin. Sadepilvien tummentama myöhäisiltapäivä luo ankeaa tunnelmaa.

Hissi saapuu, ovet liukuvat sivuille. Hissikorissa seisoo tummansiniseen pukuun pukeutunut mies. Punainen solmio, kiiltävät kengät, nahkavyö. Asuun sopisi lierihattu, mutta hänellä ei ole päätä. Astun hissiin.

Painan kerrokseni nappulaa, numero kahdeksaa. Hissin koppi on ahdas, sopiva kolmelle aikuiselle tai kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Nojaan sateenvarjoa lattiaa vasten miettien, pitäisikö minun sanoa jotain säästä. Ehkä kuitenkaan ei.

Kahdeksannessa kerroksessa poistun hissistä. ”Hyvää päivänjatkoa”, sanon kumartaen.

Hylkyjen hautuumaa

Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.

Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.

Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.

Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.

Hylkyrosvot

Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.

Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.

Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.

En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.

Sitten odotan.

Passintarkastus

Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.

”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.

”Mitä?”

”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”

Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”

”Väärin.”

”Miten niin väärin?”

”Passissa on eri yhtye.”

”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”

”Suosikkiyhtyeenne silloin?”

Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”

”Todistakaa se.”

Tuijotan ilmeettömänä.

”Laulakaa kertosäe.”

”En.”

”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”

Että vihaan passintarkastusta.

Esitanssijatar

Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.

Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.

Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.

Jumalten tornit

”Minäkin haluan tanssijaksi”, Syanna sanoo.

Istahdan alas ja nojaan selkääni jumalten torniin. Syanna istuutuu vierelleni ja hetken olemme hiljaa. ”Vastahan halusit kerääjäksi”, sanon.

”Muutin mieltäni.”

”Ikäsi pitää laillistaa”, sanon. Sen jälkeen hiljaisuus venyy jälleen. Syanna näyttäisi olevan kanssani samanikäinen, kenties vanhempikin, mutta hän ei ole suorittanut täysi-ikäisyyden riittiä.

Tummansinistä taivasta halkoo muutama pilvenriekale. Syanna katselee niitä ja jumalten torneja. ”En ole koskaan nähnyt noiden piirtävän noita”, hän sanoo.

Hetkeen en ymmärrä, mitä han tarkoittaa. Sitten muistan, että käytämme eri sanoja. ”Eivät ne pilviä piirrä, kunhan raapivat taivasta.”

”Miltä se näyttää?” hän kysyy. En osaa vastata. En ole nähnyt naarmuja taivaassa.