Aihearkisto: Raapale

Yö vuorella

Lumimyrsky. Pimeys. Kapea kieleke, tappava pudotus. Rashid halasi vuorenkuvetta. ”Miten menee?” ääni ylempää kysyi.

”Täällä. Apua!”

”Sori, ei käy.”

”Pimeässä ei näe lyödä kiinnityshakaa. Auta.”

”Jos rupeen peukaloimaan historiaa, mut bännätään iäksi. Sori mut ei.”

”Mitä?”

”Aikamatkasäännöstö kieltää. Saa vain tarkkailla. Mua hengenvaara on aina kiehtonu. Siis muiden. Siks mä oon täällä.”

”Minulla on vaimo ja poika.”

”Kuolema on katalyytti. Jotkut ihmiset tapaa sen takia. Vaikka terapiaryhmässä. Joku syntyy. Tuhannet kohtalot kasvaa siitä.”

”Eihän niitä ihmisiä ole vielä edes olemassa.”

”Ei sun kannalta. Mut hei, nyt täytyy mennä. Tulee vilu.”

”Odota! Kuolenko minä tänne?”

”Sen näkee aamulla. Koita pärjätä, isopappa.”

Zeppeliinisafari

”Pitäkää tähtäys vakaana. Seuratkaa kohdetta. Lämpölaseri läpäisee parhaiten ryppäänä, joten toimikaa yhteistyössä. Onko kysyttävää?” Kukaan ei sano mitään. Matkaopas vain kertaa lyhyen johdantokurssin pääseikkoja.

Illan hiljaisuuden rikkoo moottorin murina. Jännitys valtaa ryhmämme. Pian pääsemme tekemään historiaa. Ilmalaiva lipuu lähemmäs, lentää ohi, kaartaa takaisin. Olemme opetelleet manööverit ulkoa. Oikealla hetkellä kohotamme laserkiväärimme. Tähtään paapuurin puoleisen perävakaimen viereen.

Tuskin muistan hengittää! Kädet tärräävät. Olemme tappamassa 36 ihmistä. Filis on uskomaton. Elmon tulet tanssivat Hindenburgin kyljessä. Liekit nielaisevat zeppeliinin.

Aikamatka-Murhamatka-toimiston opas onnittelee meitä hyvin tehdystä työstä. Reissun hinta on posketon, mutta kokemuskin on ainutlaatuinen, mainos sanoo.

Silti luulen nähneeni kentän vastalaidalla toisenkin ryhmän.

Meditaatioharjoitus

Keskity. Tuijota tiiviisti eteesi, sitä monitoria tai kirjaa tai tablettiä siinä silmien edessä. Hukuta äänet pois, häly katoaa kaukaisuuteen. Sillä ei ole merkitystä. Nyt kuvittele, että joku seisoo takanasi. Seisoo aivan hiljaa, liikkumatta, koskematta, hengittämättä. Tunne se ihollasi, tunne se sisälläsi.

Älä katso taaksesi.

Nyt, koita vakuuttaa itsellesi, että takana ei sittenkään seiso ketään. Siellä ei seiso ketään. Ei ketään. Ei edes aivan hiljaa. Usko se, vaikka ihoa kihelmöi ja niskaa sekä kuumottaa että kylmää.

Älä katso taaksesi.

Uskotko siihen? Että siellä ei ole ketään? Vai kuuluiko takaasi hiljainen kahahdus? Hivelikö hienoinen henkäys niskaasi?

Oletko yksin?

Kuka sitten seisoo takanasi?

Isäni, mainari

Hakut iskivät syvään roskakasoihin. Päivä oli pitkällä ja hiki virtasi. Jätekekojen välisessä laaksossa kaivava mainari huudahti. Suoni oli löytynyt. Lyttääntyneiden säilyketölkkien kerrostuman alta paljastui paitsi tonnikaupalla sanomalehtipaperia myös muinaisten antikvariaattien hylkäämää roskakirjallisuutta. Lukemistoja, tietosanakirjasarjoja, kirjavalioita. Pian tunneli porautui kymmenien metrien syvyyteen.

Maasta riivitty selluloosa ajettiin laittomiin rikastamoihin, joissa raakakirjallisuudesta uutettiin juonikaaria, henkilöhahmoja ja miljöökuvauksia. Puhdistusprosessin jälkeen ne pakattiin suihkepulloihin, joiden ponnekaasuna käytettiin kuumennettuja kriitikon kyyneleitä. Perjantaisin teatterikieltolain aikaisten suljettujen kabareeluolien kätköissä pyöritettiin mustan pörssin huutokauppoja, joissa bestselleristit taistelivat inspiraatiosuihkeista nälkäisten uusien kykyjen kanssa.

Sinä vuonna Finlandian voitti romaani ammattitautiensa riivaamasta kaatopaikkamainarista, joka löysi emosuonen, mutta menehtyi lopulta kirjapölykeuhkoon ja lukutoukkiin.

Tähtituulen viemää

Kaukana takana vanha galaksimme liukuu seyfertistä kvasaariksi. Tähtien kirkkaus kohoaa kohti superluminenssia ja miljoonien parvina ne leimahtavat haipuakseen taustasäteilyyn. Materia suistuu keskuksen singulariteettiin kirkuen.

Edessä siintää toinen galaksi, uusi kotimme. Kaikkialla ympärillä on vain mustaa. Muu maailmankaikkeus on laajentunut valohorisontin tuolle puolen. Siirtokunta-alus syöksyy sitä kohti lastinaan ihmiskunnan jäänteet.

Aluksen vauhti lähenee kvantti kvantilta valonnopeutta kykenemättä koskaan saavuttamaan sitä. Tyhjä musta maailmankaikkeuden rakenteessa laajenee ja kasvaa, eikä sitä sido einsteinilais-materialistinen nopeusrajoitus. Muun maailmankaikkeuden ulottumattomiimme ajanut inflaatio juoksee kanssamme kilpaa ja kirittää ainokaista galaksia kovempaan karkuun.

Lopulta kumpikin galaksi etääntyy nopeammin kuin aluksemme lentää. Ihmiskunnan rippeet jäävät ajelehtimaan tähtituuliajolle ajan loppuun.

Ensitreffit

Sä muistat sen punatukkaisen tytön geologian kurssilta? Se pyysi treffeille, kun oltiin kuuperätutkimuksen kenttäretkellä. Sovittiin, et tavataan lauantaina.

Sillä oli semmonen vanhahko raketti ja ehdotti kiertorata-ajelua. Mä aattelin, et hei jes, pussailua maatamossa.

Päästiin kirtoradalle. Likka kävi kuumana. Se riisu ittensä ja sit mut. Hiukan suudeltiin ja kopeloitiin, sit se sujautti mut sisään.

Voin kertoo, et nolla-gee-seksi ei oo niin helppoo ku pornoholoissa. Vaatteet leijuu tiellä, pienikin työntö myös työntää erilleen. Ja jos ei varo, lopussa kaikki paikat on täynnä eritteitä. Kaikki.

Raketti oli sen mutsin. Ajoaine loppu. Hinausfirma ilmotti omistajalle tilanteesta.

Siks en siis oo ollu koulussa pariin viikkoon.

Pikkuoravat

Kadun toisella puolella kolme oravaa kisailee keskenään. Pysähdyn katsomaan. Ne kipittävät puunrunkoa ylös ja alas, kiertävät jonossa spiraalina sen ympäri. Hymyilen.

Yksi niistä juoksee latvaan, hyppää sähkötolppaan ja siitä johtojen päälle. Samassa välähtää. Suojaan silmiäni. Kuuluu rääkäisy, ja orava tymähtää tonttiin pensasaidan viereen. Muut oravat kipittävät paikalle.

Surevatko ne? Ihan kuin ne silittäisivät toveriaan. Hiivin lähemmäs. Palaneen karvan alta paistaa metalli.

Käristynyt kurre nytkähtää ja nousee takajaloilleen. Se huomaa minut. ”Helvetti, jätkät”, se kimittää. ”Älkää istuko sen pelisilmän päällä.”

Lähipuihin ilmestyy lisää pörröhäntiä.

”Sori, ihminen”, robokurre sanoo. ”Tätä sun ei olis ollu lupa nähdä.”

Sen kaveri paljastaa purukalustonsa. ”Tosi on.”