Isäni, mainari
Hakut iskivät syvään roskakasoihin. Päivä oli pitkällä ja hiki virtasi. Jätekekojen välisessä laaksossa kaivava mainari huudahti. Suoni oli löytynyt. Lyttääntyneiden säilyketölkkien kerrostuman alta paljastui paitsi tonnikaupalla sanomalehtipaperia myös muinaisten antikvariaattien hylkäämää roskakirjallisuutta. Lukemistoja, tietosanakirjasarjoja, kirjavalioita. Pian tunneli porautui kymmenien metrien syvyyteen.
Maasta riivitty selluloosa ajettiin laittomiin rikastamoihin, joissa raakakirjallisuudesta uutettiin juonikaaria, henkilöhahmoja ja miljöökuvauksia. Puhdistusprosessin jälkeen ne pakattiin suihkepulloihin, joiden ponnekaasuna käytettiin kuumennettuja kriitikon kyyneleitä. Perjantaisin teatterikieltolain aikaisten suljettujen kabareeluolien kätköissä pyöritettiin mustan pörssin huutokauppoja, joissa bestselleristit taistelivat inspiraatiosuihkeista nälkäisten uusien kykyjen kanssa.
Sinä vuonna Finlandian voitti romaani ammattitautiensa riivaamasta kaatopaikkamainarista, joka löysi emosuonen, mutta menehtyi lopulta kirjapölykeuhkoon ja lukutoukkiin.
Routakoto 