Kuva: Arren Suntila
Amirin torni
(Julkaistu aiemmin verkkolehdessä Kultakuoriainen #4.)
”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti pussukkaa kuin kuollutta rottaa ja helisytteli sitä kokeeksi.
Suurvisiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimititte patsaan päivän myöhässä. Hänen kunnianarvoisuutensa Ilivuan amir Shindima vaatii ehdotonta säntillisyyttä.”
”Kuulin määräajasta vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen. ”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”
Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hänen täytyi katsoa hieman ylöspäin, vaikkei visiiri pitkä mies ollutkaan. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö amir kenen kanssa on tekemisissä?”
Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”
Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen sitten kahvaa myöten visiirin vatsaan. Hymy miehen huulilla säilyi vielä hetken ennen muuttumistaan hämmästykseksi, sitten kauhuksi. Hänen suunsa avautui hätäiseen huutoon, kun veitsi kääntyi rajusti Caldierin otteessa. Avunhuudon sijaan suusta purkautui vain pärskähdys verta.
”Sitten hänen kunnianarvoisuutensa ei keksi syyttää minua, kun sinun rotansyömä raatosi löytyy.” Hän kiskaisi tikarinsa ulos. Visiiri kietoi kätensä verta pulppuavan keskivartalonsa ympärille ja kaatui eteenpäin. Caldier astahti sivuun ja visiirin pää rusahti ahtaan kujan vastapäiseen seinään.
Caldier pyyhkäisi veren käsistään ja tikaristaan kuolleen suurvisiirin vaatteen selkään. Vikkelästi hän tunnusteli vaatetuksen joka kohdan. Lisää kultaa ei löytynyt. Caldier sylkäisi ruumiin päälle, ilmeisesti hänen oli toistaiseksi tyytyminen puoleen luvatusta palkkiosta. Tikari ja kultapussi vyöllään hän lähti kiipeämään rakennuksen seinää.
Hän eteni katolle lähes juoksuvauhtia löytäen vaivatta pienet kolot ja ulkonemat. Pohjoisessa kivisten talojen meri katkesi kaupunkia ympäröivään muuriin, idässä amirin palatsin torni nousi korkeuksiin. Kukaan ei näyttänyt huomanneen häntä. Hän veti syvään henkeä, antoi laskevan auringon punaaman maiseman valua yllensä. Katot olivat hänen maailmansa ja hän sen herra. Pian hän jatkoi matkaansa ja loikki talolta toiselle kapeiden katujen yli.
Erään hämyisen kujan kohdalla hän hypähti katolta alas, tarrasi kesken pudotuksen kiinni seinästä työntyvään parruun, heilautti itsensä voltilla toiselle parrulle ja livahti kapeasta ikkunasta sisään. Vain lapsi tai hyvin laiha aikuinen mahtui siitä läpi. Jo ennen lattiakosketusta Caldier tiesi asioiden olevan vinossa. Huoneessa oli pimeää, mutta hienoinen ilmavirta kavalsi ulko-oven olevan raollaan. Joku istui tuolilla pimeydessä pöydän vieressä.
Salaperäinen vieras raapaisi tulitikun seinää vasten ja sytytti kynttilän. Caldier tuijotti lähes kaksimetristä naista, jolla oli harteillaan viitta ja tuolin vieressä iso lyömämiekka. Viitan alta näkyi lannevaate ja rinnat peittävä kaistale nahkaa ja kangasta. Ei lainkaan panssaria. Nainen hymyili eikä sanonut mitään.
”Kuka santapirujen nimessä sinä olet, ja mitä ovelleni on tapahtunut?” Caldier huudahti ja osoitti murtunutta pönkkää, joka vielä aamulla oli sulkenut oven. Kadun ja huoneen välissä oli kolme teljettyä ovea, joista yhdenkin olisi pitänyt pystyä pidättelemään kokonaista vartijoiden armeijaa.
”Nimeni on Rana.” Puheenparsi paljasti sen, mistä vaatetus oli jo vahvasti vihjaillut. Nainen oli heimolainen, villi-ihminen. Caldieria väristytti. Häntä kammotti kaikki, mikä oli kaupungin ulkopuolella.
”Jos vesiostoksille olet tullut, olet väärän miehen puheilla.” Tikari kourassa Caldier katseli barbaarinaista, joka istui tuolissa kuin omistaisi paikan. ”Ja jos poistut nyt, on pieni mahdollisuus ettet saa veistä selkääsi kun teet niin.”
”Pane teräsi pois, pikkumies. Jos tahtoisin sinut hengiltä, olisit osunut lattiaan valmiiksi kahtia leikattuna. Minä haluan palkata sinut.”
”Minä en työskentele villi-ihmisille!” Caldier huusi. Ääni kuulsi raivoa enemmän kuin hänen oli ollut tarkoitus antaa ilmi.
”Et tiedä, mitä tarjoan palkaksi.” Naisen ääni pysyi koko ajan itsevarman vakaana, mikä sekin oli omiaan lisäämään Caldierin ärtymystä. Mutta sanojen sisältö painoi niiden sävyäkin enemmän.
”Mitä sitten?” Tikari palasi vyölle yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynyt käteenkin.
”Vesileilin.” Nyt nainen taas hymyili.
Tarjous oli järjetön. Tavallinen vesi oli toki arvokasta heimolaisille, mutta kaupunkilaisille yhtä jokapäiväistä kuin pöly varpaissa. Jos kyseessä taas oli taikavesi, elämänvesi, palkkion suuruus herätti suuria kysymyksiä työn luonteesta. Harvinaisten ja oikukkaiden jokien elähdyttävän veden vuoksi olivat kaupungit ajautuneet jopa verisiin sotiin keskenään.
”Onko sinulla leili mukanasi?” Caldier kysyi. Rana nauroi. Se oli vapaiden heimojen välitöntä iloa, joka kumpusi heidän koko elämäntavastaan. Sekin ärsytti Caldieria. ”Se olisi minulta tyhmästi tehty.”
”Niin olisi”, Caldier myönsi. ”Mitä sinä tahdot?”
”Meiltä on ryöstetty jotakin. Saalis on tässä kaupungissa. Minä haluan tietää, kelle se myytiin.” Caldier tunsi suurta tyydytystä huomatessaan, miten viheliäiseltä naisesta tuntui myöntää oma avuntarpeensa.
”Mitä teiltä sitten ryöstettiin?” Caldier sai vastaukseksi vihaisen, sanattoman mulkaisun. ”Täytyyhän minun tietää, mitä etsin”, hän perusteli.
”Jos täytyy, et ole niin kyvykäs varas kuin minun annettiin ymmärtää.”
Caldierin oli myönnettävä, että se piti paikkansa. Saalista ei tullut ulkopuolelta joka päivä ja Ilivuassa oli vain muutama välittäjä, joka ryhtyisi heimolaisten tavaroihin. ”Voitko edes kertoa, olivatko ryöstäjät paikallisia?” hän kysyi ja levitti käsiään. ”Nopeuttaisi etsintää hieman. Paitsi tietenkin jos sinulla on aikaa tuhlattavaksi. Minulla ei ole mikään kiire.”
Ranan kädet pusertuivat nyrkkiin kuin kuvitellun kurkun ympäri. ”Akkribanilaisia torakoita. Hyökkäsivät puolustuskyvyttömään leiriin. Teurastivat puolet.” Caldierin teki mieli arvella ääneen, että leiri oli ollut puolustuskyvytön vain siksi, että taistelukuntoiset olivat itse jossain ryöstöretkellä, mutta hän katsoi viisaammaksi vaieta. Hän vilkaisi oveaan. Sitä ei ollut puskettu sisään heikoilla hartialihaksilla. Nainen voisi puristaa hänestä hengen yhdellä kädellä, jos saisi pitävän otteen ja pätevän syyn.
”Odottele täällä äläkä hortoile kaduilla riitaa haastamassa”, Caldier sanoi ja nosti jalkansa ikkuna-aukolle. Sitten hän kääntyi vielä katsomaan Ranaa. Häntä kiusasi eräs seikka, johon hän tarkemmin ajatellen halusi selvyyden heti. ”Miten hait käsiisi juuri minut?”
”Vartija pohjoisportilla mainitsi sinut, kun kyselin pätevää varasta. Sen jälkeen kalauttelin päitä, kunnes sain selville, missä piilottelet.”
Caldier murahti ja hyppäsi ikkunalta tarraten parruun. Hän heilautti itsensä ylöspäin, laskeutui katolle ja oli jo matkalla ennen kuin jalat koskettivat kattotiiltä. Ensin piti ottaa selville, minne heimolaisten rojut olivat kulkeutuneet, mutta sen jälkeen olisi syytä käydä tietyn vartijan kanssa vakava keskustelu siitä, keille kaikille hänen nimensä oli suotavaa kavaltaa. Ja lopulta hankkia uusi pesäpaikka.
***
Lue loppuun →
Routakoto 