Aihearkisto: Fiktio

Elämää maailmankaikkeudessa

En osaa sanoa, kauanko olin olemassa ennen kuin tulin tietoiseksi itsestäni. En osaa kertoa, miten tietoisuuteni muodostuu. Sen olen päätellyt, että siihen kuuluu virtauksia ja kenttiä.

Olenko yksin maailmassa? Ehkä en, mutta vielä en ole löytänyt ketään muuta. Ehkä he ovat kaukana. Yrittäisinköhän löytää heidät, vai odotanko vain, että kohtalo tuo meidät yhteen?

Olen keltainen ja viileä, olen sininen ja kuuma. Olen kumpikin tähti, toisiinsa sidottu. Olen vuo niiden välissä, varattujen hiukkasten virta ja painovoima-aaltojen liplatus. Sähkökentät vellovat, ja minä ajattelen. Minä tiedän, tunnen, ja kysyn.

Kohtaanko kaltaisiani, ennen kuin tähteni ehtyy? Ennen kuin vuo hiipuu olemattomiin?

Ennen kuin kuolen.

Työura

Kun olin pikkupoika, työskentelin hiilenrikkojana. Liukuhihna kuljetti hiiliä ja me mursimme siitä kiviainesta irti. Joskus joku juuttui laitteistoon ja murskaantui kuoliaaksi. Työ loppui, kun automaatio saapui.

Myöhemmin myin lehtiä kadunkulmassa, mutta pian lehdet laitettiin myyntilaatikoihin ja sain lopputilin. Pääsin tekstiilitehtaalle ompelemaan akkojen joukkoon, mutta patruuna osti koneita, jotka olivat nopeampia ja tarkempia kuin me ihmiset. Henkilökunta vaihtoi kilometritehtaalle.

Kuljin työstä työhön, mutta aina joku keksi koneen, joka pärjäsi ihmistä paremmin ja sain lähteä muiden joukossa. Vihdoin pääsin uuteen robottitehtaaseen, työkokemukseni perusteella. Olen ollut siellä nyt kolme vuotta hienokolvaamassa positroniaivoja.

Tänään tuli tiedonanto. Ensi kuun alusta kokoamamme robotit ryhtyvät kokoamaan robotteja.

Tuholaisongelma

Luulin tuholaisongelman olleen jo ohi, kunnes kissa tuli yläkerrasta, kantoi saaliinsa olohuoneeseen ja pudotti matolle verisen mytyn. Soitin heti torjuntafirmaan, mutta heiltä ei kukaan ehtisi ennen seuraavaa viikkoa. Päätin ryhtyä toimeen itse.

Virittelin loukkuja hämäriin nurkkiin, syötiksi laitoin pieniä pizzoja ja kaljaa. Sottaista puuhaa. Tuloksena olisi liuta kuoliaaksi murskaantuneita otuksia. Eteisen lattianrajasta kenkätelineen takaa löysin mahdollisen pesäkolon. Asetin motellin sen viereen. Mainoskyltissä luki ”ilmaisia huoria – vain tänään”.

Marketista hankin myrkkyä naaraita varten. Kateutta aiheuttavia kemikaaleja pieniin hiuslakkapulloihin pakattuna. Ne repisivät toisensa kappaleiksi, kirjaimellisesti.

Lopuksi lykin tulitikulla pesään miniatyyritelkkarin. Piirrettyjä nonstoppina. Pennut eivät malttaisi jättää sitä hetkeksikään ja lopulta nääntyisivät nälkään.

Huone

Vaellan huoneen poikki ja katson ulos ikkunasta. Vain yö tuijottaa takaisin. Miksi olen täällä yksin?

Kuljen huoneen halki uudestaan. Edessäni on ovi. Onkohan se lukittu? En kuitenkaan uskalla koskea siihen. Milloin minä tulin tänne?

Yhtäkkiä muistan perheeni. Puolisoni! Lapseni! Missä he ovat? Epätoivo valtaa mieleni ja ryntään taas ikkunaan.

Hakkaan ikkunaruutua itkien. Muistan, että jotain tapahtui jotain kauheaa. Muistan veren, muistan kuolleet silmät. Kenen ne ovat, kenen ne ovat?

Polvilleni vajoten lyön lattiaan ja ulvon. Teinkö minä sen? Aiheutinko minä rakkaideni kuoleman?

Nousen ylös vavisten ja huomaan katsovani peiliin. Vitivalkoiset, kuolleet kasvot tuijottavat takaisin.

Vai olinko se minä, joka kuoli?