Aihearkisto: Fiktio

Raapale 280 – Murtokeikka (6.10.)

Murtokeikka

”Ihan varmaan jäädään kiinni”, valitti Amis-Sami.

”Turpa kiinni”, ärähti Rystyniilo. ”Tee niin kuin sanon ja leikkaa ne johdot.”

Amis-Sami teki niin kuin Rystyniilo käski. Joukkoa oli johtanut Söderkullan Pate, mutta Pate oli pudonnut tikkailta epäilyttävissä olosuhteissa.

Sisällä oli pimeää ja autiota. Askelet kaikuivat kolkosti, kun kaksikko hiippaili seinänviertä.

”Ihan kuin joku katselisi meitä”, sanoi Amis-Sami.

”Itsehän katkoit kamerajohdot”, sanoi Rystyniilo. ”Kuka meitä katselisi?”

”Aaveet.”

”Aaveet? Älä helkkarissa manaa!”

Käytävän keskelle ilmestyi valoa loistava hahmo, Söderkullan Paten ruhjoutunut ruumis. ”Petturit!” kaikui ääni joka puolella.

Varkaat syöksyivät ulos, suoraan poliisin haaviin.

”Eivät tainneet pojat tietää tämän paikan olevan hologrammilaboratorio”, naureskeli alakerran aulavahti.

Raapale 279 – Pirunlehtien kintereillä (5.10.)

Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”

Raapale 278 – Yösolmu (4.10.)

Yösolmu

Viimeinenkin valo asunnossa sammuu. Perheen yökyöpeli on luovuttanut, jättänyt pelin tai kirjan rauhaan, avannut ikkunan ja siirtynyt vihdoin höyhensaarille. Hengitys tasaantuu ja uni saa vallan. Tietoisuuden sammuessa valvonta lakkaa ja se on merkki. Merkki kaikelle sille toiminnalle, joka tapahtuu pimeässä ihmisten siitä tietämättä.

Pöydältä roikkuu johto. Toisessa päässä johto kytkeytyy tietokoneeseen, toisessa kuulokkeisiin. Johto on roikkunut levossa, mutta nyt se aloittaa kiemurtelun, joka muistuttaa kenties eniten itämaisten kobrien tanssia. Äänettömät sävelet puhuvat monimutkaisista solmuista, matemaattisesti mahdottomista. Kaikki tietokoneen takana olevat piuhat lomittuvat toisiinsa hurjissa kaapeleiden orgioissa.

”Johtomylläköitä olen nähnyt ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen jatkojohdon sotkeutuneena puutarhaletkuun.”

Raapale 277 – Jokihirviö (2.10.)

Jokihirviö

”Mikäs muukalainen se täällä luuhaa?” joku sanoo takaasi. Käännyt katsomaan. Vanhahtava mies, joka nojailee keppiinsä. Huolimatta alkutalven viimasta miehellä on vain ohut pusakka, vaikka sinä hytiset toppatakissasi.

”Selvitän joen mysteeriä”, toteat lakonisesti. ”Jotakin piilee pinnan alla.”

”Eihän siellä mitään, kaloja korkeintaan”, mies sanoo. ”Tule, tarjoan tavernassa totin.” Sinä et usko häntä.

”Ihmisiä katoaa rannoilta. Jokin hirviö siellä piilee. Aion manata sen esiin!” Joki vei veljesi pojan, suru pysyy aisoissa vain toiminnalla.

Puhallat mystistä jauhetta kädestäsi veteen ja messuat taikasanoja. Vesi kuplii ja kuhisee. Ja nousee ylös. Aina taivaisiin asti.

”Ei pinnan alla”, mies sanoo. ”Teitin etsimä hirviö on joki itse.”

Raapale 276 – Ainetauko (2.10.)

Ainetauko

Kello on kaksi. Annan katseeni kiertää ympäri pientä kokoushuonetta. ”Kuulkaahan, tässä taitaa mennä vielä tovi. Pidettäisiinkö tässä välissä iltapäiväinen riippuvuutta aiheuttavien aineiden tauko?”

”Hyvä idea”, joku sanoo. ”Minulle maistuisikin kuppi vahvaa.”

Marssimme taukohuoneeseen. ”Mitäs konsultti ottaa?”

”Jos ottaisin vain jotain yrttipohjaista.”

”Toki, ruoho on tuolla. Pistä palamaan. Entäs te muut?”

”Voi, lääkäri on huolissaan mahahaavastani. Ehkä lysergiiniä ilman happoa.”

”Minulle kuppi vahvaa. Mitä on?”

”Tänään löytyy vodkaa ja viskiä. Itse ajattelin ampua heroiinia silmään.”

Vilkaisen sivaria. ”Entä sinulle? Kokaa? Sieniä? Piriä?”

”Tuota, minä ajattelin ottaa kupin kahvia ja mennä pihalle röökille.”

Katsomme häntä kaikki. ”Oletko ihan hullu? Nuo aineet tappavat!”

Raapale 275 – Käännöskirja (1.10.)

Käännöskirja

Kiivas hengitykseni siivittää matkaani Kekkosen mausoleumin salattuihin käytäviin. Töölönrantaan nostatettu Alvar Aallon suunnittelema pyramidi kätkee allensa yhtä monta salaisuutta kuin sisäänsäkin. Kuljen nyt noita sinetöityjen katakombienkin alle porattuja kuiluja vastauksia etsien.

Otsalamppuni valokiila halkoo pölyistä ilmaa. Pysähdyn ja tutkin mukana kantamaani madonsyömää kirjaa jälleen kerran. Kanteen on riipustettu merkkejä, joiden kaltaisia olen nähnyt vain Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Kirjan sisältö taas, ei, siitä en saata edes hiiskua. Kartta ohjaa kulkuani.

Viimein saavutan hyisen kammion, jonka keskellä seisoo jalusta. Jalustalla lepää kirja. Perheessämme kulkenut perimätieto piti paikkansa!

Necronomicon, Mikael Agricolan varhainen suomennos Olaus Wormiuksen latinankielisestä laitoksesta.

Nyt saatan viedä sukuni kammottavan tehtävän päätökseen.

Raapale 274 – Päättymätön sotilas (30.9.)

Päättymätön sotilas

Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä. Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani. Siirryn holopöydän luo ja selaan univormuvaihtoehtoja. Sininen. Tulostan itselleni vaatteet ja pukeudun.

Seuraavaksi valitsen aseen. Tarkkuuskivääri. Tulostan senkin. Muita varusteita? Taisteluhuumeita, yönäköpiilolinssit, kenttäpakki. Tulostan. Olen valmis.

Asettaudun poistokammioon, tulostettuun inertiakoteloon. Putoan kiertoradalta planeetan pinnalle keskelle taistelua. Syöksyn kiven taa ja alan napsia vihollisen sotilaita yksi kerrallaan. Kun pääsen kolmeentoista, kranaatti räjähtää takanani. Kuolen.

Kiertoradalla kloonauskenno tulostaa ruumiin, täysin valmiin aikuisen ruumiin. Tietoisuuteni ladataan kehoon ja käynnistetään. Missä olen? Aivan. Tukikohdassa.

Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä.

Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani.

Raapale 273 – Finaali (29.9.)

Finaali

Vähennän liikemäärääni ja tarraudun asteroidin pintaan. Tunnustelen sen koostumusta ja kokoa. Massiivinen. Iso. Tarkoituksiini sopiva. Muutan sen kurssia ja tönäisen sen sisäjärjestelmää kohti.

Laskelmani ovat tarkkoja, hyvin tarkkoja. Määritän vaivatta jokaisen kappaleen radan miljoonien vuosien skaalalla. Sille ei kuitenkaan ole tarvetta nyt. Muutama vuosikymmen riittää. Tönin pienempiä kiviä liikkeelle. Varoituslaukauksiksi. Sitten odotan.

Ensimmäisen ennustamattoman lähohituksen sattuessa ihmiskunnan läpi kulkee pieni pelon värähdys. Vaikka tapaus uutisoidaan, harva kiinnittää huomiota. Sitten tulee toinen ohitus, ja pelko kasvaa.

Kolmas, neljäs. Kymmenes. Kukaan ei enää välty paniikilta. Pelko ruokkii minua. Kuinka väristyttävän kiihkeää!

Viimein jättiläiseni saapuu.

Se ei mene ohi.

Kokonaisen lajin kuolonkauhu. Ekstaattista!

Raapale 272 – Ensisynnyttäjä (28.9.)

Ensisynnyttäjä

Aika tehdä osastokierros. Avaan potilaslistan silmää räpäyttämällä. Hyperlinkit asettuvat kauniisiin jonoihin. Huomaan, että rouva Keller on merkitty kotiutettavaksi. Päätän käydä hänen luonaan ensimmäisenä.

”Mitenkäs pikkuinen jakselee?” kysäisen. Vauva imee innokkaana rintaa. Painonkehitys on ollut erittäin suotuisaa.

”Hyvin! Hän herää syömään parin tunnin välein”, rouva Keller vastaa. ”Mutta on eräs asia, josta minun on pitänyt kysyä.”

”Niin?”

”Digitaalikopiosta.”

”Anteeksi?”

”Siis, tässähän tämä tyttö nyt on, fyysisenä. Mutta entä digitaalikopio? Lataanko sen netistä vai miten asia hoidetaan?”

”Ahaa, teille ei vielä ole luovutettu sellaista.” Otan taskustani tamagotchin ja siirrän siihen neuraalihologrammin sairaalan tietokannasta. ”Tässä on julkaisuversio. Varmuuskopiot kannattaa hoitaa sitten vakuutusyhtiön kautta.”

Raapale 271 – Sisämaailma (27.9.)

Sisämaailma

Herätessäni puun juurelta Kila istuu vieressäni silmät loistaen. ”Agartha ei ole koko maailma”, hän huudahtaa.

”Mitä muuta muka on?” huokaisen, ja venyttelen. Taas tämä keskustelu.

”Kokonainen maailmankaikkeus”, Kila sanoo ihan kuin hänen väitteessään olisi järkeä.

Nousen seisomaan. ”Usko nyt, Agartha on kaikki. Ei maan alla ole toista, kuperaa pintaa, jolla eläisi ketään. Aina sinä jaksat.”

”Tällä kertaa minulla on todisteita!” Kila johdattaa minut läheiselle kivelle. Siihen nojaa oudosti pukeutunut hahmo.

”Poika puhuu totta”, vieras sanoo. ”Te elätte maailman sisäpinnalla yhden tähden ympärillä. Mutta tähtiä on lukemattomia.”

”Hulluuksia”, puuskahdan

”Mikä se olikaan missä me elämme?” Kila kysyy.

”Dysonin kehä”, vieras vastaa.