Aihearkisto: Fiktio

Hylkyrosvot

Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.

Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.

Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.

En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.

Sitten odotan.

Passintarkastus

Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.

”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.

”Mitä?”

”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”

Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”

”Väärin.”

”Miten niin väärin?”

”Passissa on eri yhtye.”

”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”

”Suosikkiyhtyeenne silloin?”

Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”

”Todistakaa se.”

Tuijotan ilmeettömänä.

”Laulakaa kertosäe.”

”En.”

”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”

Että vihaan passintarkastusta.

Esitanssijatar

Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.

Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.

Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.

Jumalten tornit

”Minäkin haluan tanssijaksi”, Syanna sanoo.

Istahdan alas ja nojaan selkääni jumalten torniin. Syanna istuutuu vierelleni ja hetken olemme hiljaa. ”Vastahan halusit kerääjäksi”, sanon.

”Muutin mieltäni.”

”Ikäsi pitää laillistaa”, sanon. Sen jälkeen hiljaisuus venyy jälleen. Syanna näyttäisi olevan kanssani samanikäinen, kenties vanhempikin, mutta hän ei ole suorittanut täysi-ikäisyyden riittiä.

Tummansinistä taivasta halkoo muutama pilvenriekale. Syanna katselee niitä ja jumalten torneja. ”En ole koskaan nähnyt noiden piirtävän noita”, hän sanoo.

Hetkeen en ymmärrä, mitä han tarkoittaa. Sitten muistan, että käytämme eri sanoja. ”Eivät ne pilviä piirrä, kunhan raapivat taivasta.”

”Miltä se näyttää?” hän kysyy. En osaa vastata. En ole nähnyt naarmuja taivaassa.