Raapaleet 168-182
Portti
Kävellessäni kotiin tuttua puistotietä huomaan ensimmäistä kertaa talon. Se on pahasti rapistunut ja nurmikko täysin kesannolla. Portinpielessä on messinkinen laatta, jossa lukee ”helvetin portti”. Kokeilen kahvaa uteliaisuuttani. Portti on lukossa. Kävelen kotiin.
Seuraavana päivänä talo näyttää uudehkolta ja nurmikko on leikattu. Portti on sepposen selällään. Nyt voisin astua pihalle. Olisihan se vähän julkeaa. Mitä isäntäväkikin siitä ajattelisi? Emmin. Päätös on yllättävän vaikea, mutta lopulta jatkan matkaani.
Seuraavana päivänä talosta kuuluu kaunista musiikkia ja naisen laulua. Pihalla ruohon seassa kimaltaa jotain, mistä en saa selvää. Kultaako se on? Portti on härnäävästi raollaan.
Laulu etääntyy. On kiirehdittävä, etten kadota sitä.
Astun portista.
Aarrejahti
Konttaan pensaasta kätkettyäni sinne karkkipussin. Yhden teippaan pöydän alle ja toisen tuolin selkään. Loput löytyvät kiipeilypuusta, kahluualtaan takaa, grillin kannen alta ja parista muusta piilosta.
Kun Millan syntymäpäivävieraat ovat saapuneet, häädän lapset pihalle, julistan suuren aarteenmetsästyksen alkaneeksi ja menen keittämään itselleni kahvia.
”Metallinilmaisimet löytyvät vajasta”, kuulen Millan sanovan.
”Lapioitakin riittää kaikille”, lisää Meri. Minua naurattaa. Eihän karkkipusseissa ole metallia.
Vartin kuluttua astun ulos kahvimuki kourassa. Pihan tunnistan enää etäisesti entisekseen. Pienempiä kuoppia on lukemattomia. Isoin on monta metriä syvä. Rapaiset vieraat kiskovat sieltä arkkua.
Arkku on pullollaan kultaa ja kiiltäviä kiviä.
Hyvä niin.
Likaiset juhlavaatteet saa helpommin anteeksi kourallisella rubiineja.
Jäterotat
”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”
”Mistä ne edes tuli?”
”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”
Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.
Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.
”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”
Malcomin pako
Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.
Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.
Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”
”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.
Hän vietti yön valvoen.
Aamu koitti ilman Kerryä.
Kerryn pako
Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?
Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.
Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.
Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.
Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.
Aikaero
Istun valkeaksi maalatussa toimistossa ja hengitän syvään. Hengittäminen ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Painan käteni rinnalleni. Tuskin vieläkään uskon, että syöpä on poissa. Tappajani, minä pääsin pakoon.
Toimistoon astuu mies. Valkoinen takki, harmaa tukka. Hän puristaa kättäni.
”Missä vaimoni on?” kysyn. Minulle on kerrottu hyvin vähän.
Mieskin istuutuu. ”Kerron tämän suoraan. Vaimonne löysi uuden rakkauden ja otti teistä eron. Häntä ei koskaan pantu jäihin, kuten sanoisitte.”
”Hänkö… petti minut?”
”Hän eli elämän. Oman elämänsä”
”Syöpä. Se tuli väliimme.” Vihaan sitä enemmän kuin koskaan.
Mies pudistaa päätäänsä hitaasti. ”Syöpäänne löydettiin parannus seuraavana vuonna. Mutta toimivan sulatusmenetelmän kehittämiseen meni vuosisata.”
Portinvartija
”Haluan palkata teidät.” Näin sanoen hän astui toimistooni. Hän oli kaunein koskaan tapaamani nainen, jos silmiä ei huomioida. Silmät, niistä kuvastui monien aikakausien kulu. Se ikiaikaisuus ei istunut niihin nuoriin kasvoihin.
”En ole vapaa”, sanoin, vaikka tarvitsin rahaa.
”Kyllä olette”, sanoi nainen ja asetti pöydälleni tukun rahaa. Ison tukun. ”Lähdemme heti.”
Hautausmaalla seisahduimme erään kryptan eteen. Kuunvalo loi vaikutelman, että kuviot sen pinnassa liikkuivat. Nainen ojensi minulle medaljongin.
”Ripustakaa tämä kaulaanne ja pysykää tässä.” Hän kiskoi kryptan oven raolleen. ”Jos en ole palannut aamunkoittoon mennessä, sulkekaa ovi älkääkä koskaan palatko tänne.”
Auringon noustua joku takoi ovea. En avannut.
En avannut.
Muovipussit
Huoneessa on joitakin lapsia. Aikuiset ovat tarkkailemassa testiryhmää. Lapsille jaetaan tiukat, läpinäkyvät muovipussit. Ennen kuin koe alkaa ja he vetävät ne päähänäsä, pakenen huoneesta wc-tiloihin. Lisäkseni pari lasta piilottelee siellä. Hekään eivät ole allekirjoittaneet vaitiolo- ja tutkimuslupasopimusta. Vartijat tulevat etsimään meitä, mutta piilottelemme kopissa pytyn päällä. Heidän mentyä juoksemme ulko-ovelle. Minulla on avain.
Koe on ohi. Lasten vanhempia vaeltelee käytävillä. Kuuluu vihaista huutoa. Kaikki testihenkilöt eivät ole selviytyneet. Jokainen on allekirjoittanut paperin. Paitsi minä. Saan oven auki ja ryntään ulkona odottavaan aitojen sokkeloon. Kun vartijat lähtevät perääni, olen näkyvissä, mutta monen labyrintin päässä. Vilkutan heille aitojen yli ja katoan katuvilinään.
Sivukanjoni
Lämpö kaatuu taivaalta niskaani kuin neste. Se kimmahtelee seinämistä, pusertuu minuun. On kokonainen päivä, kun join viimeksi.
Nojaan kiveen, joka polttaa ihoani. Kilometrin korkuisia seinämiä. Miksi missään ei ole varjoa? Minun on pakko jatkaa, päästävä joelle.
Horjahtelen eteenpäin kanjoni kanjonilta. Joku puhuu minulle. ”Onko sinulla jano?” Näen vaaleatukkaisen tytön. Hän näyttää tutulta. ”Minulla on leiri tuolla. Tule.” Pudotan tyhjän leilini.
Seuraan tyttöä tuntikausien ajan. Ilta jo hämärtyy, kun hätkähdän. Tyttö on muuttunut läpikuultavaksi. Hän kääntyy, nauraa heleästi ja haipuu. Kaadun maahan kuolemanuupuneena.
Puistovartija Smith huokaa radioonsa. ”Retkeilijä löytyi, sivukanjonista. Kuollut nestehukkaan. Valitsi väärän reitin. Suoraan kulkien joelle olisi ollut minuutteja.”
Onnenkeksi
Aterian päätteeksi iloinen tarjoilija tuo pöytään lautasellisen onnenkeksejä. Niitä on yksi vähemmän kuin meitä, mutta viiton työtovereitani syömään ne. En välitä kekseistä.
Tarjoilijakin huomaa laskuvirheen ja suorastaan hätääntyy. Kieli vaihtuu kiinaksi ja kovasti kumarrellen hän poistuu keittiöön. Usean minuutin kuluttua hän palaa ja syvään kumartaen ojentaa minulle oman keksini.
Murran kuoren ja luen ennustuksen.
”Säilyäksesi hengissä lähde heti kaupungista.”
Suojaan paperia muiden katseilta. He vitsailisivat. Katson tarjoilijaa. Hän on täydellisen totinen. Vähäinen päänheilautus vaikuttaa nyökkäykseltä.
Mitä teen? Riskeeraanko nolostumisen? Vai riskeeraanko kuoleman? Todennäköisyyksistä viis, kaikki on mahdollista. Saattaisin kuolla. Olenko taikauskoinen? Mikä on heti?
Kaadun. Pakahdun epävarmuuteen.
Rintaani pistää.
Mustenee.
Kotikirjasto
On hankala sanoa, milloin kaikki alkoi, mutta aloin kiinnittää siihen huomiota joskus viime vuoden loppupuolella.
Luin Neurovelhoa sohvalla, kun kahvivesi alkoi kiehua hellalla. Laskin kirjan alas, kävin lisäämässä porot pannuun ja kun palasin, kirja oli poissa. Katsoin lattialta, katsoin keittiöstä, tutkin jokaisen pöytäpinnan matkani varrella. Kirja löytyi lopulta vessasta.
Huomasin, että yhä useammin kirjat siirtyivät asunnossa itsestään. Sitten näin sellaisen lentävän ja seurailevan minua. Se oli Stalker. Nomen est omen.
Tilanne paheni siihen pisteeseen, että tuulikaapista piti tehdä ilmalukko. Ikkunoita ei voi avata edes tuuletusasentoon, ettei Tiikeri-sarja karkaa.
Varmuuden vuoksi olen julistanut Hitchcockin Linnut pannaan. Elokuva saattaisi tarjota huonoja roolimalleja.
Khalansaalis
”Hyvää päivää. Oletteko te kenties herra Meikäläinen?”
”Olenhan minä. Mitä asiaa teillä on?”
”Matti Markus Meikäläinen, henkilötunnus-”
”Kyllä kyllä! Mistä on oikein kyse?”
”Te olette turvallisuusriski.”
”Anteeksi kuinka?”
”Tietojemme mukaan saitte mandariinin ja serbokroatian sekoituksella kirjoitetun sähköpostin, jossa kysyttiin salasanaanne. Te annoitte sen empimättä.”
”Tuota, kyllä.”
”Sen jälkeen ohikulkija kadulla kysyi teiltä kelloa.”
”Oikein mukavanoloinen kaveri.”
”Te kerroitte hänelle vastauksen ja annoitte samalla luottokorttinne tunnuslukuineen, kipsivaloksen kotiavaimestanne sekä vasemman munuaisenne.”
”Hänellä oli luottamusta herättävä hymy.”
”Yleisen tolkun ministeriön päätöksellä teidät on määrätty teloitettavaksi. Olkaa hyvä ja pidätelkää hengitystä loppuun saakka. Mutta sitä ennen tahtoisin myydä teille vain sunnuntaisin ajetun Eiffel-tornin.”
Jalanjäljet
Tkzee antaa merkin, joten pysäytän auton. Se on ikivanha Ford, jonka jäähdytin sihisee ja päästelee höyrytuprahduksia. Avaan oven. Maasto on karua, näen vain lyhyttä ruohoa.
Namibialainen oppaani puhuu innokkaasti ja viittoo minua seuraamaan. Vain muutaman askelen kuluttua näen ne.
Maa on täynnä pyöreitä alueita, joissa ei kasva mitään. Ne ovat kuolleita.
”Siinä ympyröitä. Halusitte nähdä.”
”Hämmästyttävää. Niitähän on satoja.”
”Tuhansia. Jumalten jalanjälkiä.”
”Anteeksi?”
”Jumalat kävelevät keskuudessamme. Juuri täällä. Mutta he ovat hitaita.”
”Puujaloillako ne kulkevat?” Naurahdan, mutta ääni kuolee nopeasti kurkkuuni. Uusi ympyrä muodostuu edempänä, sitten toinen, kolmas. Jono tulee minua kohti, ja pysähtyy.
”Vihainen jumala kulkee nopeammin”, Tkzee huomauttaa.
Leikkiase
”Millaista on sotaa käyvissä maissa?” Milla kysyy.
”Aika rauhatonta”, vastaan.
”Miten lapset leikkii siellä?” Meri kysyy.
Muistan näkemäni tv-sarjan. ”Täytyy olla tarkkana, missä leikkii. Hiekkalaatikosta voi löytyä vaikka pommi.”
Jonkin ajan kuluttua lapset menevät ulos, mutta tulevat pian takaisin. ”Etupihan hiekkalaatikossa on pommi”, kertoo Milla.
”Jaha. Onko se sellainen kiven näköinen, kokoinen ja muotoinen pommi?”
Käyn silti katsomassa, mitä on oikein tekeillä. Löydän metallilieriön, jossa on säteilyvaaramerkki. Takaani kuuluu kikatusta. ”Me kaivettiin se hiekkaan yöllä!” tirskuu Meri.
Onkohan se aito? Hölmö kysymys, tietenkin se on.
”Kuulkaas, minä vien tämän ydinpommin nyt Ekotorille.”
”Miksi?” tytöt kysyvät.
”Ei sitä kompostiinkaan voi laittaa.”
NDA
Stella astui takaisin observatorion puolelle ja asettui Jeanin tuolin taakse käsi tämän olkapäälle laskeutuen. ”Työvuoromme päättyi juuri.”
”Eikö herra Devereaux ole tyytyväinen tuloksiimme?”
”On hyvinkin. Vie minut kotiin, Jean. Palaamme tänne aamulla.” Himokas katse syttyi Jeanin silmiin. Pian Citroen kiisi halki öisen maaseudun.
”Kaupunkiin on liian pitkä matka, Jean. Haluan sinut nyt. Etsi autio sivutie.”
Metsätie oli ollut käytössä kolme vuosikymmentä sitten hakkuiden aikaan. Citroen pysähtyi kuusen alle.
”Ulkona on mukavan viileää.” Stella astui kuutamoon. Jean seurasi häntä puiden katveeseen.
”Työnantajamme edellyttää ehdotonta vaitioloa kaikesta”, sanoi Stella yllättäen.
”Pystyn pitämään salaisuuden.”
”Et ilman apua”, Stella sanoi ja veti aseen taskustaan.
Routakoto 