Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Pelaaja

Tuu ny kattoon, se on täällä peränurkassa. Se uus videopeli. Kokeile ees kerran. Se on vitun hämärä, välillä ammutaan, välillä palloillaan sokkelossa tai ratkotaan puzzleja. Mä pelaan tätä joka päivä. Onks sulla vielä eka peli menossa?

Jotkut sekoo ihan täysin, pyörtyy tai alkaa riehumaan. Tappelee siitä, kenen huki on seuraavaks. Mut ei me. Kuhan et etuile. Alotitko sä äsken toisen pelin?

Yks kaveri sano et hallituksen tyypit tarkkailee tätä pelii. Käy täällä iltasin kirjottamassa tuloksia muistiin. Se on ihan seko. Hei nyt jumalauta, toi ainakn oli uus raha. Mun vuoro. Mun vuoro!

Päästäkää irti. Mä tapan teiät kaikki. Mun vuoro!i

Lähdön aika

Ukko Saunders makasi pedissä henkitoreissaan. Kukaan ei seissyt sängyn vieressä, ellei sitten lasketa luisevaa kaveria, joka piteli mustaa viikatetta.

”En halua lähteä vielä”, Saunders sanoi.

”Pirun yllättävää”, Kuolema sanoi. ”Tätä en oo ennen kuullukkaan.”

”Mutta kun on vielä niin paljon tehtävää. Paikkoja nähtävänä. Matkustelua.”

”Jep jep. Oot kuuskymppinen, ja montako kertaa oot käyny New Jerseyn ulkopuolella? Yhen.”

”On ollut kiireitä.”

”Jumalauta yhen.”

”Kuulin että sillä saa jatkoaikaa, jos jokin tärkeä tavoite on vielä toteuttamatta.”

”Niinku millanen?”

”Olen aina halunnut kiskaista kokaviivat huoran rinnoilta.”

”No sit.”

”Ihanko totta?”

Viikate heilahti voimalla. ”Juuei.”

”Hei!”

”Jeesusperkele, ihmiskunta. Ku o lähön aika, sillo lähetään.”

Sopimusrike

Avaan silmäni Cryo Futuren heräämössä. Huone on juuri sellainen kuin sopimuksessa määriteltiin. Olohuoneeni. Miesvainaani muotokuvakin on vinossa. Parempi niin. Muutoin vaatisin tuntuvia korvauksia.

Ovesta astuu liituraitapukuinen mies, joka esittäytyy asianajajaksi. Hän avaa nahkasalkun ja ottaa esiin littanäytön. Teatteria kaikki, mielenrauhani takaamiseksi. Tiedän olevani kaukana tulevaisuudessa. Mutta kuinka kaukana? Sata vuotta? Kaksisataa?

”Horrostitte kauemmin kuin sopimuksessanne määriteltiin.”

”Se on vahva korvausperuste”, huomautan.

”Pitää paikkansa. Olette oikeutettu miljoonaan dollariin sekä inflaatiokorjauslisään. Allekirjoitus tuohon.”

Allekirjoitan. ”Mikä vuosi nyt on?” kysäisen.

”Horroskapselinne joutui kadoksiin ja löytyi vasta äskettäin.”

”Mikä vuosi?” Puristan kynää.

Asianajaja alkaa värähdellä ja laajenee energiapilveksi. ”Pelkäänpä, ettei ihmiskunta enää mittaa aikaa.”

Pelihallin kunkku

Mun duuni on helppoo. Rikon rahaa ja vahtaan ettei raggarit riko paikkoja. Ovella on flipperit, videopelit löytyy taaempaa. Peränurkassa on se. Uusi peli.

Jengi pelaa sitä ihan hulluna. Jotkut itkee, jotkut kiljuu. Joskus tapellaan siitä kenen vuoro on. Jotkut sekoaa täysin. Yks kaveri tuli suu vaahdossa selittämään, miten hallitus tarkkailee pelaajia. Heitin sen ulos.

Se on oikeessa puoliksi. Valmistajan nimi on saksalainen, mutta ne jotka pelin toi oli G-miehiä. Kyllä ne tunnistaa. Käskivät olla sorkkimatta tai pelaamatta.

Pelasin silti. Se meni päähän ja uniin. Nyt tiedän totuuden.

Se on se peli joka tarkkailee ja määrää. Polybius.

Sulkemisaika. Mun vuoro pelata.

Alusta

Olet lapsi. Pelkäät pimeää. Kerrostalon pohjakerroksessa on alusta, täynnä kanaverkkokoppeja varastotiloiksi. Alustaa pitkin pääsee yhdestä rapusta toiseen. Koko talon ali.

Sinulla on oma avain, joka roikkuu narusta kaulassasi. Laskeudut portaat pohjakerrokseen. Auringonpaiste ylettyy alustan ovelle, mutta avaat sen, ja sen takana on pimeys. Astut sisään. Annat oven pamahtaa kiinni.

Tunnet käytävät. Olet ollut täällä monasti aiemminkin, mutta kaverisi kanssa, valot päällä. Vaikka alustassa ei saisi leikkiä.

Nyt et kuitenkaan sytytä valoja. Lähdet kulkemaan hitaasti pimeässä. Käsi tapailee seinää, sitten rautalankaverkkoa. Sydämesi hakkaa, mieli tekee kääntyä ympäri, muttet käänny. Haluat kävellä pimeän alustan halki toiseen rappuun. Yksin.

Mutta kuka sitten nauraa?

Yö vuorella

Lumimyrsky. Pimeys. Kapea kieleke, tappava pudotus. Rashid halasi vuorenkuvetta. ”Miten menee?” ääni ylempää kysyi.

”Täällä. Apua!”

”Sori, ei käy.”

”Pimeässä ei näe lyödä kiinnityshakaa. Auta.”

”Jos rupeen peukaloimaan historiaa, mut bännätään iäksi. Sori mut ei.”

”Mitä?”

”Aikamatkasäännöstö kieltää. Saa vain tarkkailla. Mua hengenvaara on aina kiehtonu. Siis muiden. Siks mä oon täällä.”

”Minulla on vaimo ja poika.”

”Kuolema on katalyytti. Jotkut ihmiset tapaa sen takia. Vaikka terapiaryhmässä. Joku syntyy. Tuhannet kohtalot kasvaa siitä.”

”Eihän niitä ihmisiä ole vielä edes olemassa.”

”Ei sun kannalta. Mut hei, nyt täytyy mennä. Tulee vilu.”

”Odota! Kuolenko minä tänne?”

”Sen näkee aamulla. Koita pärjätä, isopappa.”

Zeppeliinisafari

”Pitäkää tähtäys vakaana. Seuratkaa kohdetta. Lämpölaseri läpäisee parhaiten ryppäänä, joten toimikaa yhteistyössä. Onko kysyttävää?” Kukaan ei sano mitään. Matkaopas vain kertaa lyhyen johdantokurssin pääseikkoja.

Illan hiljaisuuden rikkoo moottorin murina. Jännitys valtaa ryhmämme. Pian pääsemme tekemään historiaa. Ilmalaiva lipuu lähemmäs, lentää ohi, kaartaa takaisin. Olemme opetelleet manööverit ulkoa. Oikealla hetkellä kohotamme laserkiväärimme. Tähtään paapuurin puoleisen perävakaimen viereen.

Tuskin muistan hengittää! Kädet tärräävät. Olemme tappamassa 36 ihmistä. Filis on uskomaton. Elmon tulet tanssivat Hindenburgin kyljessä. Liekit nielaisevat zeppeliinin.

Aikamatka-Murhamatka-toimiston opas onnittelee meitä hyvin tehdystä työstä. Reissun hinta on posketon, mutta kokemuskin on ainutlaatuinen, mainos sanoo.

Silti luulen nähneeni kentän vastalaidalla toisenkin ryhmän.