Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Yöllinen messu

Asiakkaiden poistuttua messukeskus hiljenee. Pimeys nousee. Keskiyön madon hetkellä ovet avautuvat uudelleen.

Hämäräperäiset ostajalaumat lähtevät kiertelemään uusia osastoja soihtujen ja lyhtyjen valossa. Kamppailu on kovaa. Kiivaimmat kiistat kirjoista käydään loitsuin ja hampain.

Salakirjojen osastolla pitkätukkainen tsuppari tuuraa omistajaa. Ei, Necronomiconin näköispainos on loppu. Seuraavana yönä lisää. Stepanin koodeksista on vain kopion puolikas. Varjot taipuvat ja hopeakello helkkää. Matts W. Croneliukset Mahtavat Ammoiset kyllä löytyy, jos herralla on massia.

Bibliofiili kurkistaa lompakkoonsa. Raha riittää joko Croneliukseen tai Koodeksiin. Mutta toisen avulla saisi tehtyä kultaa. Kaupat syntyvät. Cronelius syrjään. Bibliofiili lupaa palata seuraavana yönä.

Vaan turhaan tsuppari vartoo. Lopulta Cronelius palaa myyntiin.

Muistohetki

Kello kilkattaa. Alkaako hyökkäys? Ei, pako-operaatio. Nainen seisahtuu ikkunan ääreen. Ruudusta heijastuu etäisesti tutut kasvot. Kun muistaisi! Rannekkeessa lukee Jane D.

Kello soi lounaalle, mutta Jane ei kiirehdi muiden mukaan. Muistot ovat niin lähellä, hipaisun päässä, ja silti tavoittamattomissa. Sirpaleita. Välähdyksiä. Biljoonia sirpaleita Safiiripalatsin sortuessa.

Oliko hän siellä? Kuka? Kansanmurhasta syytetty itsevaltiasko? Kapinakenraalin neuvonantaja? Kenties tavallinen sotilas, taistelemassa toisten sotia.

Nyt hän on täällä. Vankina? Hoidossa? Onko niillä eroa? Katsovatko hoitajat häntä kyräillen? Vihaten? Kenties ne ovatkin vartijoita. Kiduttajia! Onko hänen henkensä vaarassa?

”Täällähän sinä. Lääkeaika”, valkotakki sanoo suihkauttaen aerosolia Janen suuhun.

Ikkunan takana loistavat tuhannen tähdet. Kuin Safiiripalatsin sirpaleita.

Ampiaiskomppania

Valtaistuinsali

Nuori sotanoita Albric mutristi ylähuultaan ja sanoi kuninkaalle: ”Ette tarvitse palkkamiekkoja. Teillä on minut.”

”Vain kokematon idiootti kuvittelee pystyvänsä pysäyttämään kokonaisen armeijan”, palkkasoturikomppanian komentaja Shabra ärisi.

”Vakuuttakaa minut, niin palkkaan komppanianne”, kuningas Lleon sanoi.

Linnanpiha

Sata miestä hyökkäsi kohti velhoa. Tulipallot kärvensivät lihaa. ”Ei vastusta”, Albric hekotteli.

”Entä jos vastustajia on tuhansia, ainoana päämääränään iskeä edes kerran?” Shabra kysyi ja suihkautti hajustetta Albricin päälle. Läheisiä vankkureita peittänyt tiukka kangas valahti maahan. Valtava ampiaisparvi syöksyi Albricin kimppuun. Tulipallot sinkoilivat turhaan.

”Luovutan”, Albric kiljui.

”Tapoit miehiäni ilkeyttäsi.” Shabra vapautti puulaatikosta pesällisen tarantula-ampiaisia.

Alle minuutissa kirkuva Albric oli polttanut itsensä tuhkaksi.

”Komppanianne on palkattu.”

Pommiuhka

22.2.2016

Nukkumalähiön pihatie. Parkkeeraan poliisiautorivistön taakse. ”Mikä tilanne?”

”Naapuri näki naisen rakentamassa pommia.” Savannah nyökkää kohti kadun toisella puolen olevaa taloa. Hymyilevä, vanha mies kuistilla heilauttaa kaukoputkeaan tervehdykseksi.

”Leonor Delgado, teoreettisen fysiikan professori. Ollaan saatu kontakti. Taloon saa mennä yksi neuvottelija.”

”Siksi minä olen täällä.” Panen virka-aseeni suurieleisesti auton konepellille ja kävelen taloon.

”Mieheni kuoli viikko sitten”, Leonor sanoo. ”Tämä on ainoa keino.”

”Itsemurha ei ole koskaan vaihtoehto.”

”En minä kuolla aio. Tämä on aikapommi.”

Haa! Laukaisin hänen kädessään on siis hämäystä. Taklaan hänet suoraan ovesta ulos. ”Milloin se räjähtää?”

Leonor pudottaa laukaisimen. ”Nyt.”

Pommi laukeaa. Takioniräjähdysrintama murskaa kokonaisia viikkoja olemattomiin.

1.2.2016

Pienriistaa

Kissa tepasteli sisään. Missä lie huininut, jokirannassa vai autotallin takana, yhtä kaikki saalis sillä oli hampaissaan. Päästäinen tällä kertaa. Anne otti käsikirjoitusnivaskan ja hätisti lemmikin ulos syömään, ettei tulisi verta matoille.

Kissa pyydysti kaikkea pientä, joka liikkui. Lintuja, jyrsijöitä. Anne vilkaisi eilen kirjoittamiaan sanoja. Eilisiltana tarina oli vielä tuntunut kulkevan, mutta nyt kerronta oli täynnä vikoja.

Illalla Anne korjaili tekstiään ja kirjoitti lisää. Mutta nukkumaan mennessään hän ei ruokkinutkaan kissaa, tai päästänyt sitä ulos. Ansaitkoon ylöspitonsa.

Aamulla Anne ensi töikseen tarkasti kirjoittamansa. Edelleen priimaa proosaa. Alakerrassa matto oli veressä. Pöydän alta löytyi irtosiipi.

Sen jälkeen ei paskatekstikeiju enää Annea piinannut.

Täplä

Petokseni vuoksi minut tuomittiin kuolemaan. Teloituspäivää ei karrottu, joten heräsin jokaiseen päivään kuin viimeiseeni.

Eräänä aamuna pakenin. Vartija oli tuomassa ruokaa, kun kauempaa alkoi kuulua huutoa ja pillien vihellystä. Hän pudotti tarjottimen ja juoksi pois. Ovi jäi auki.

Pääsin metsään, ennen kuin hälytys annettiin. Takaa-ajo oli hellittämätön. Juoksin koko yön hankalassa maastossa. Lasertähtäinten pisteet tanssivat kaikkialla ympärilläni.

Aamulla metsä loppui. Edessäni kulki kilometrien mittainen korkea muuri. Näkyvissä oli yksi ovi. Pinnistin viimeiset voimani. Ovi ei auennut. Lyyhistyin muuria vasten.

Muurin takaa kuului karjuntaa. Kolme valtaisaa kissaeläintä loikkasi eteeni. Ne nuuhkivat ilmaa, mutteivat kuitenkaan välittäneet minusta.

Silloin punaiset laserpisteet täplittivät kehonie

Tahdotko?

Ensimmäistä kertaa Cleon kämpillä. Aiemmin ollaan käyty kävelyillä, tai olen kokannut jotain. Nyt Cleon keittiössä porisee.

Osa olohuoneen kalustosta on selvää antiikkia, osa modernia. Kokonaisuus on silti tyylikäs. Hyllykössä on mustavalkoinen hääkuva. Katson lähempää.

Minun näköiseni mies. Ja Cleo. ”Harrastat photoshoppausta?”

Cleo tuo valokuva-albumin. ”Ruoka on pian valmis.” Albumi on täynnä kuvia minusta. Meistä. Eri vuosikymmeniltä. ”Tule pöytään.”

Alkukeittoa sydessämme Cleo hymyilee. ”Sanotaan se suoraan. Olen kuolematon, ja minulla on hyvin tarkka miesmaku. Seurustelen sellaiset parikymmentä vuotta, sitten vaihdan. Tahdotko olla kanssani?”

Mitä haluan? Elämänkumppaninko? Harva meistä tietää, kauanko juttu kestää. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika.

Tartun häntä kädestä. ”Tahdon.”

Musta kuin yö

Herään epämiellyttävään tunteeseen. On vielä yö. Mieheni tuhisee vieressäni. Kurotan puhelinta hyllystä, mutta tyrkkään sen vahingossa kirjojen taakse. Nousen varovasti ylös ja napsautan valot päälle.

Ei mitään. Sähköt ovat poikki. Helvetti, pakastin sulaa parissa tunnissa.

Kävelen ikkunan ääreen ja raotan pimennysverhoja. Koko lähitienoo on pimeä. Eikä taivaalle heijastu kaupungin miljoonien valojen loistettakaan. Kuinka laaja tämä katkos oikein on? Mitä on tapahtunut? Sota? Luonnonmullistus? Edes tähdet eivät valaise, sillä taivas on pilvessä.

”Hei kulta”, kuuluu sängystä. ”Etkö saa nukutuksi?” En halua huolestuttaa miestäni, nukkukoon vielä pari tuntia jos pystyy.

”Tulen ihan pian takaisin sänkyyn”, lupaan.

”Ok”, mieheni sanoo. ”Sammuta sitten valot.”

Pedon kosketus

Vieno painautuu puuta vasten. Hänen pitäisi olla jo kotona, mutta leikki luokkakaverin luona venyi, ja nyt on pimeää.

Kaksi kerrostaloaluetta yhdistävä metsäpolku on lyhyt mutta valoton. Kauempaa siintää katulampun loiste. Päätieltä kantautuvan liikenteen humun joukkoon kätkeytyy ääniä. Rapsahduksia. Murinaa. Nuuskimista.

Vieno pinkaisee juoksuun. Hiekkatie rahisee tarralenkkareiden alla. Sydän takoo, kun metsästä kuuluu murahdus, sitten kiivasta rapinaa. Parkkipaikka. Nurmikko. Hengitys niskassa. Piha. Vieno heittäytyy rappukäytävään sisään.

Illalla Vieno makaa sängyssään. Ikkunasta tuijottaa palavasilmäinen hahmo. Vieno katsoo takaisin.

”Onnistuit tänään. Mutta sinun pitää päästä pakoon joka päivä. Minun täytyy saada sinut kiinni vain kerran.”

Aamulla Vieno herää hymyillen ja ottaa leipäveitsen mukaansa.