Bardikisan paras
”Se jokipeto oli valtaisa ja verenhimoinen.” Ihmisjoukko nuotion ympärillä kuuntelee tarinankertojaa herpaantumatta. ”Se oli koitunut lukemattomien matkamiesten turmaksi. Minä päätin tehdä siitä selvää. Väijyin joella monta päivää, ja kun otus vihdoin ilmaantui, tartuin sotakirveeseeni ja-”.
”Pötyä”, huutaa joku. ”Kirves? Sinulla muka?”
Tarinankertoja kröhäisee. ”Tartuin nuijaani ja hyökkäsin pedon kimppuun tulta syösten.” Yleisö kohahtaa. Tulta? Jännittävää! ”Puhkuin liekkejä niin, että joki kiehui. Sitten-”.
”Höyrystit kokonaisen joen? Mahdoitko sittenkin vain huudella rannalta kirouksia?”
Yleisö naureskelee. Tarinankertoja tuhahtelee närkästystään. ”Joka tapauksessa ajoin pedon pois niiltä seuduin ikiajoiksi.”
”Mahtoiko sittenkään onnistua?”
”Kuka siellä pimeässä herjaa? Näyttäydy!”
Mutta vastauksena on vain evien läiskintä joen pinnalla.
Routakoto 