Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Raapale 47 – Antoniuksen tuli (16.2.)

Antoniuksen tuli

Jätän auton tien laitaan ja kuljen lopun matkaa jalan. Polku metsän halki on selvä, vaikka kesäkuun hämärä on jo laskemassa. En ole ollut täällä aiemmin, mutta reitti tuntuu tutulta. Tiedän, minne menen.

Aukiolle on kokoontunut kaksitoista naista, tyttöjä ja ämmiä. Liityn sanatta heidän joukkoonsa. Kellä on päällä mitäkin, toppatakki, iltapuku, verkkarit. Yksi on alasti. Alamme heilahdella kolmimetrisen patsaan edessä.

Liike purkautuu tanssiksi, hurjaksi, villiksi. Rukoilemme tanssijoiden, näyttelijöiden ja viihdyttäjien suojelupyhimykseltä apua. Maailma on hukkumassa hulluuteen. Me poltamme sen pois, hulluuden tai maailman, omalla kiihkollamme.

Yksi kerrallaan leimahdamme liekkiin, palamme kuin soihdut. Lopulta jäljelle jää vain tuhka ja Pyhän Vituksen patsas.

(Tarinan osat: Tanssimania, Tanssirutto, Choreomania, Antoniuksen tuli)

Raapale 46 – Choreomania (15.2.)

Choreomania

WHO:n tapausraportit seurasivat toisiaan tiuhaan tahtiin. Choreomania oli laajentunut pandemiaksi viikossa, aivan liian nopeasti ollakseen mikään tavallinen tauti. Virustartuntaa epäiltiin, mutta aiheuttajaa ei löydetty. Välittäjää etsittiin ilmasta ja vedestä, tuloksetta.

Cairosta Saigoniin, Pekingistä Montrealiin ihmiset puhkesivat tanssiin, kuka viehkoon, kuka maaniseen. Yksikään ei pystynyt lopettamaan. Aluksi tanssijoita vietiin sairaaloihin, mutta määrät räjähtivät käsiin. Hoitohenkilökuntakin sortui tautiin.

Kuolonuhrien määrä on käsittämätön. Ketään ei ole jäljellä huolehtimaan elävistä, jotka ovat liian heikkoja tanssimaan. Ihmiskunnan aika käy vähiin.

Enää raportteja ei tule. Kukaan ei vastaa puheluihini tai maileihini. En voi olla ainut immuuni, mutta miten löydän muita kaltaisiani maailmassa, joka on syöksymässä tuhoonsa?

(Tarinan osat: Tanssimania, Tanssirutto, Choreomania, Antoniuksen tuli)

Raapale 45 – Tanssirutto (14.2.)

Tanssirutto

Yöbussi Glasgowsta saapuu Victorialle juuri kun avaan silmäni. Venyttelen ja katson kelloa. Jo puoli kahdeksan! Minun täytyy olla Piccadillylla puolen tunnin kuluttua. Tempaisen kassin hyllyltä ja juoksen ulos. Aamukahvi saa nyt jäädä.

Vasta usean askeleen jälkeen kiinnitän huomiota ympäristööni. Koko aukea on täynnä tanssivia ja laulavia ihmisiä. Meteli on korviahuumaava, kaikki tuntuvat laulavan eri laulua. Mikä performanssi tämä oikein on? Pysähdyn hämmentyneenä.

En näe ketään, joka ei tanssisi. Miten kaikki voisivat olla mukana tällaisessa? Juoksen eteenpäin. Kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluvat ja huutavat. Osa on lyyhistynyt maahan. Koko kaupunki on tullut hulluksi.

Sydämeni pamppailee pelosta. Jostain kuulen kaukaista musiikkia.

(Tarinan osat: Tanssimania, Tanssirutto, Choreomania, Antoniuksen tuli)

Raapale 44 – Tanssimania (13.2.)

Tanssimania

Perjantain bileissä Nixu ja Anna alkoi tanssia, sellaista huojuvaa liikettä, niinku itämaiset kobrat. Ne tanssi varmaan monta tuntia, mä lähdin kotiin yhdeltätoista. Maanantaina koulussa Repe kerto, että ne oli jatkanu koko yön, ja Mikan kolme hesalaista kaveria oli menny mukaan. Sirkun äiti oli aamulla soittanu poliisit ku luuli että ne on aineissa.

Bileistä on nyt viikko ja puolet meidän koulusta tanssii. Ihan koko ajan. Neljä on jo kuollu uupumukseen. Lääkärit ei tiedä mitään. Nettilehdestä luin, että Hesassa on alkanu joku kummallinen tanssivillitys. Viistoista kuollu, seitsemänkymmentä viety sairaalaan.

Hiukan huolettaa. Mäkin oon alkanu kuuleen sellasta kaukaista musiikkia ja jalkaakin vähän vipattaa.

(Tarinan osat: Tanssimania, Tanssirutto, Choreomania, Antoniuksen tuli)

Raapale 43 – Signaali (12.2.)

Signaali

”Arvoisat YK-delegaatit.” Häly laantui siedettävälle tasolle. ”Kolme itsenäisesti toimivaa tutkimusryhmää on nyt tutkinut signaalia eri puolilla Maapalloa. Tulokset ovat yhteneväiset.”

”Signaalin alkuperä on pohjoinen paikallinen supertyhjiö. Sillä alueella ei ole ainoatakaan galaksia tai edes tähteä sadan megaparsecin säteellä. Me emme tiedä, mikä on signaalin lähde. Sisältö on kuitenkin selvä. Kyse on luvuista 10-kantaisessa järjestelmässä. Lukujen arvo pienenee aina yhdellä, tasan yhden sekunnin välein. Nyt lukuarvo on noin kolmekymmentäkaksimiljoonaa. Se tarkoittaa sitä, että nolla saavutetaan vähän yli vuodessa.”

Edustaja nosti katseensa papereistaan. Ilmeet ihmisten kasvoilla olivat kauheaa katseltavaa. Pelkoa, suunnatonta pelkoa. Hän pakottautui lukemaan loppulauseen.

”Me emme tiedä, mitä silloin tapahtuu.”

Raapale 42 – Naimakauppa (11.2.)

Naimakauppa

”Olen pahoillani”, Tohtori Chandra sanoi. ”Se on tyttö.” Rajivini päästi pitkän, valittavan parkaisun ja tarttui aviomiehensä käsivarteen. ”Tiedättekö kuinka kalliiksi tytön myötäjäiset tulevat?”, hän voivotteli. Chandra huokasi. Kyllä, kyllä hän tiesi.

Hän veti laatikosta nipun papereita. ”Te voitte joko abortoida ja toivoa poikaa, pitää ja aikanaan naittaa tytön, tai-”, Chandra asetti pylväsdiagrammeja pariskunnan eteen, ”-uskoa tilastoihin.”

”Mitä tarkoitatte?”, kysyi Rajivini.

”Vuoteen 2030 mennessä Aasian tyttövaje kasvaa neljäänsataanmiljoonaan. Rikkaat perheet tulevat taistelemaan morsiamista. Te voitte tehdä sopimuksen. Saatte kuukausittaisen maksun, kaksisataa rupiaa, tytön täysi-ikäisyyteen saakka. Silloin hän nai sopimusosapuolen pojan.”

Aviomies nousi seisomaan. Hänen silmänsä kiiluivat. ”Sovittu. Ja haluan lisää tyttöjä.”

Raapale 41 – Lähiohitus (10.2.)

Lähiohitus

Havaitsin kappaleen sattumalta. Se oli usea kilometri läpimitaltaan ja purjehti aurinkokuntaan ratatasosta reilusti poiketen. Se oli jo päässyt Jupiterin etäisyydelle ja liikkui kovaa vauhtia. Vietin monta tuntia tehden havaintoja ja laskelmia, mutta lopulta tuloksia ei ollut enää kiistäminen. Asteroidi joko osuisi Maahan tai ohittaisi sen aivan hipoen.

Media lietsoi paniikkia samalla kun laskelmat tarkentuivat. Kivimöykky ohittaisi Maan vain viidensadan kilometrin päästä. Lähestyessään sen pinnasta irtoili ainesta ja kappaleen muoto muuttui. Se muistutti vähemmän asteroidia ja enemmän valtavaa avaruusalusta, ehkä sukupolvialusta.

Täytyy myöntää, että todellinen kaaos alkoi vasta ohituksen jälkeen. Silloin alus alkoi hidastaa vauhtiaan. Se oli löytänyt mitä oli etsinytkin.

Raapale 40 – Palveleva puhelin (9.2.)

Palveleva puhelin

Nostan luurin juuri ennen kuin puhelin pirahtaa. Vastaan kysymystä odottamatta. ”Vaikka asiakas sanoi haluavansa 50-luvun maalaismaiseman, hän hyväksyy vasta työn, jossa kuunatsit hyökkäävät Helsinkiin ja Kolmen sepän patsas räjähtää. Fontiksi Shruti. Kiitos, hei.”

Toinen puhelu tulee heti perään. ”Päätoimittaja on homofobi, kannattaa dissata uutta avioliittolakia. Tiedän, aiheesi on geokätköily, mutta silti. Toisaalta, saat paskan omantunnon, ja Seta avaa uuden tiedottajan pestin kesällä. Niin että harkitse. Hei vaan.”

Koulussa olin kympin oppilas. Lottovoiton otin, kun tulin täysi-ikäiseksi. Olen selvännäkijä. Nyt autan niitä, jotka sitä todella tarvitsevat. Perustin palvelulinjan freelancereita varten.

Ilman minun kykyjäni on täysin mahdotonta tietää, mitä asiakkaat oikeasti haluavat.

Raapale 39 – Aamupala (8.2.)

Aamupala

Keksin joskus aikanaan hienon kikan saada lapset syömään. Leikkasin valmiiksi juustoa, porkkanatikkuja ja kurkkua, ja jätin ne pöydälle sanoen, että nämä ovat sitten isin. Eipäs näpistellä! Riitti että selkänsä käänsi kun jo kuului kikatusta ja narskutusta.

Aikaa myöten näppärä temppu muuttui lähinnä vitsiksi ja tytöt alkoivat kehitellä ovelia tarinoita siitä, mihin pöydälle laitetut leivät sun muut katosivat. Tänä aamuna sain kuulla, että musta aukko vei juuri nakkisämpylän.

Naurahdin ja käännyin. Hymy hyytyi nopeasti. Pöydän päällä leijui täysin valoton alue noin kahden maitopurkin korkeudella. Puurolautanen tipahti tapahtumahorisontin taa.

”Milla, Meri, menkääpä pukemaan ulkovaatteet. Minä herätän äidin. Tullaankin molemmat saattamaan teidät kouluun.”

Raapale 38 – Portaat (7.2.)

Portaat

Hiivimme jättimäisiä kiviportaita alas. Vain alhaalta kajastava vihreä valo näytti tietä. Ylhäällä korkealla luolan katto oli kadonnut mustuuteen ja aikoja sitten. Pidimme Diurnen kanssa toisiamme kädestä tiukasti, vaikka portaat olivat leveät. Kaiteita ei ollut, ja alas oli kammottavan pitkä matka. Välillä maa tärähteli aavistuksenomaisesti. Minua kylmäsi, kun ajattelin mikä sen aiheutti.

Yhtäkkiä Diurne pysähtyi ja puristi minua kädestä niin että se melkein sattui. ”Näitkö?”, hän kysyi ja osoitti alaspäin sormi täristen. Tuijotin pahaenteiseen hehkuun ja pudistin päätäni sanattomana. ”Joku liikkui siellä. Mutta eihän täällä asu ketään.”

”Ehkä Kalpea nainen”, sanoin ja jatkoin matkaa, vaikka oikeasti olisin halunnut kääntyä ja paeta.