Portaat
Hiivimme jättimäisiä kiviportaita alas. Vain alhaalta kajastava vihreä valo näytti tietä. Ylhäällä korkealla luolan katto oli kadonnut mustuuteen ja aikoja sitten. Pidimme Diurnen kanssa toisiamme kädestä tiukasti, vaikka portaat olivat leveät. Kaiteita ei ollut, ja alas oli kammottavan pitkä matka. Välillä maa tärähteli aavistuksenomaisesti. Minua kylmäsi, kun ajattelin mikä sen aiheutti.
Yhtäkkiä Diurne pysähtyi ja puristi minua kädestä niin että se melkein sattui. ”Näitkö?”, hän kysyi ja osoitti alaspäin sormi täristen. Tuijotin pahaenteiseen hehkuun ja pudistin päätäni sanattomana. ”Joku liikkui siellä. Mutta eihän täällä asu ketään.”
”Ehkä Kalpea nainen”, sanoin ja jatkoin matkaa, vaikka oikeasti olisin halunnut kääntyä ja paeta.
Routakoto 