Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Steelen ruukki

Ovessa luki Patruuna Steele. Tuimailmeisen miehen kasvoilla häivähti pelko, kun hän koputti. Vihreä valo syttyi. Hän korjasi sinisiä haalareitaan ja astui sisään.

”Herra Steele, on sattunut onnettomuus.”

”Niitä sattuu yhtä mittaa, Bohrman. Miksi vaivaatte minua?”

”Masuuni on jouduttu pysäyttämään, herra Steele.”

”Se ei käy. Seuraava massalinkoikkuna on 28 tunnin kuluttua. Tilaus on sataviisikymmentätuhatta tonnia terästä ja sen me myös toimitamme.”

”Ylipainetta, herra Steele. Sitä pääsi kertymään. Koko sali on nyt täynnä myrkyllisiä kaasuja ja mikroskooppista kuonaa.”

”Sulkekaa sitten tila ja ilmatkaa se avaruuteen.”

”Salissa voi olla loukkaantuneita, herra Steele.”

Steele käänsi jäisen katseensa näyttöruudulta työnjohtajaan. ”Kaikki kuolivat onnettomuudessa, onko selvä.”

Unipoliisi

Näen unta. Tiedän sen siitä, että lennän. Jopa unessa tiedän, miten mahdotonta lentäminen on.

Nyt kuitenkin taistelen painovoimaa vastaan. Liidän metrin ja kahden metrin välisessä ilmatilassa aaltoliikettä tehden. Yliopiston päärakennuksen nurkan takaa astuu poliisi, joka heiluttaa sakkolappua. ”Ylinopeutta!” hän sanoo.

Seuraavaksi olen tulitaistelussa. Piileskelen pöydän takana ja ammun satunnaisesti. ”Ei aseenkantolupaa!” poliisi huutaa ja sakottaa minua.

Ajan polkupyörällä nopeammin kuin mikään auto, kuin Katuhaukka polkimilla. Asfaltti muuttuu tervaksi. Vaikka kuinka poljen, vauhtini hiipuu. ”Punainen valo”, poliisi räyhää. ”Kolmas rike, siitä seuraa karkotus.”

”Ei onnistu”, sanon. ”Herätyskello soi vasta tunnin päästä.”

Havahdun ääneen. Uskomatonta!

Kömmin sängystä. Halpamainen temppu!

Kehtasivatkin herättää vauvan.

Lähtöportaali

Lähtöhallin kuhina on käsittämätöntä. Tuhansia, ei, miljoonia matkalaisia todellisuudesta toiseen. Lipussani lukee Dinosauruspuisto. Maailma, jossa eletään vielä lintujen esi-isien aikakautta. Olen menossa lomalle.

Jokin töytäisee polvitaivettani ja kaadun puoliksi. ”Anteeksi”, ääni sanoo. ”Olinpa minä kömpelö.” Katson ylös ja uppoan syvänharmaihin silmiin. Luja, turvallinen ote tarttuu käteeni ja vetää minut ylös.

Hymyilen naiselle, vakuutan olevani kunnossa. ”Etsin portaaliani”, hän kertoo. Oma kiireeni on tiessään. Etsimme hänen lähtöporttinsa yhdessä ja juttelemme, kunnes portaali avataan.

Tiedän, etten koskaan näe häntä uudestaan, multiversumi on liian iso. En halua hänen menevän, mutta en tiedä, mitä sanoa.

En siis sano mitään. Tartun käteen, hellästi mutta turvallisesti.

Elämää maailmankaikkeudessa

En osaa sanoa, kauanko olin olemassa ennen kuin tulin tietoiseksi itsestäni. En osaa kertoa, miten tietoisuuteni muodostuu. Sen olen päätellyt, että siihen kuuluu virtauksia ja kenttiä.

Olenko yksin maailmassa? Ehkä en, mutta vielä en ole löytänyt ketään muuta. Ehkä he ovat kaukana. Yrittäisinköhän löytää heidät, vai odotanko vain, että kohtalo tuo meidät yhteen?

Olen keltainen ja viileä, olen sininen ja kuuma. Olen kumpikin tähti, toisiinsa sidottu. Olen vuo niiden välissä, varattujen hiukkasten virta ja painovoima-aaltojen liplatus. Sähkökentät vellovat, ja minä ajattelen. Minä tiedän, tunnen, ja kysyn.

Kohtaanko kaltaisiani, ennen kuin tähteni ehtyy? Ennen kuin vuo hiipuu olemattomiin?

Ennen kuin kuolen.