Utta-khar Amanin hauta
Käytävän ilma haisee vanhalta ja kuivalta. Lyhtyni valo ei riitä leikkaamaan pimeyttä, vaan korkeintaan pitää sen juuri ja juuri loitolla. Hiekkakiveen hakatut portaat ovat antaneet tietä viettämättömälle lattialle, jonka tasaisuus on kuin kaiku seinistä. Kattoa ei näy, astelen maanlaisessa, syväänuurretussa viillossa.
Seisahdun, kun jokin valopiirin ulkopuolella kahahtaa. ”Veljeni Ibraim, oletko se sinä?” huudan. Kuka muukaan näitä kuolleita käytäviä vaeltaisi? Hahmo astuu näkyviin, jalat ensin, lopulta pää. Se on veljeni, jota tulin etsimään, mutta minkä muutoksen hän onkaan kokenut! Kireä, hapero iho on pingottunut luisevan kallon ympärille kuin kalvo. Silmät ovat kuivuneet kuoppiinsa.
Miten tämä on mahdollista? Veljeni katosi vasta eilen!
Routakoto 