Aihearkisto: Raapale

Täplä

Petokseni vuoksi minut tuomittiin kuolemaan. Teloituspäivää ei karrottu, joten heräsin jokaiseen päivään kuin viimeiseeni.

Eräänä aamuna pakenin. Vartija oli tuomassa ruokaa, kun kauempaa alkoi kuulua huutoa ja pillien vihellystä. Hän pudotti tarjottimen ja juoksi pois. Ovi jäi auki.

Pääsin metsään, ennen kuin hälytys annettiin. Takaa-ajo oli hellittämätön. Juoksin koko yön hankalassa maastossa. Lasertähtäinten pisteet tanssivat kaikkialla ympärilläni.

Aamulla metsä loppui. Edessäni kulki kilometrien mittainen korkea muuri. Näkyvissä oli yksi ovi. Pinnistin viimeiset voimani. Ovi ei auennut. Lyyhistyin muuria vasten.

Muurin takaa kuului karjuntaa. Kolme valtaisaa kissaeläintä loikkasi eteeni. Ne nuuhkivat ilmaa, mutteivat kuitenkaan välittäneet minusta.

Silloin punaiset laserpisteet täplittivät kehonie

Tahdotko?

Ensimmäistä kertaa Cleon kämpillä. Aiemmin ollaan käyty kävelyillä, tai olen kokannut jotain. Nyt Cleon keittiössä porisee.

Osa olohuoneen kalustosta on selvää antiikkia, osa modernia. Kokonaisuus on silti tyylikäs. Hyllykössä on mustavalkoinen hääkuva. Katson lähempää.

Minun näköiseni mies. Ja Cleo. ”Harrastat photoshoppausta?”

Cleo tuo valokuva-albumin. ”Ruoka on pian valmis.” Albumi on täynnä kuvia minusta. Meistä. Eri vuosikymmeniltä. ”Tule pöytään.”

Alkukeittoa sydessämme Cleo hymyilee. ”Sanotaan se suoraan. Olen kuolematon, ja minulla on hyvin tarkka miesmaku. Seurustelen sellaiset parikymmentä vuotta, sitten vaihdan. Tahdotko olla kanssani?”

Mitä haluan? Elämänkumppaninko? Harva meistä tietää, kauanko juttu kestää. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika.

Tartun häntä kädestä. ”Tahdon.”

Musta kuin yö

Herään epämiellyttävään tunteeseen. On vielä yö. Mieheni tuhisee vieressäni. Kurotan puhelinta hyllystä, mutta tyrkkään sen vahingossa kirjojen taakse. Nousen varovasti ylös ja napsautan valot päälle.

Ei mitään. Sähköt ovat poikki. Helvetti, pakastin sulaa parissa tunnissa.

Kävelen ikkunan ääreen ja raotan pimennysverhoja. Koko lähitienoo on pimeä. Eikä taivaalle heijastu kaupungin miljoonien valojen loistettakaan. Kuinka laaja tämä katkos oikein on? Mitä on tapahtunut? Sota? Luonnonmullistus? Edes tähdet eivät valaise, sillä taivas on pilvessä.

”Hei kulta”, kuuluu sängystä. ”Etkö saa nukutuksi?” En halua huolestuttaa miestäni, nukkukoon vielä pari tuntia jos pystyy.

”Tulen ihan pian takaisin sänkyyn”, lupaan.

”Ok”, mieheni sanoo. ”Sammuta sitten valot.”

Pedon kosketus

Vieno painautuu puuta vasten. Hänen pitäisi olla jo kotona, mutta leikki luokkakaverin luona venyi, ja nyt on pimeää.

Kaksi kerrostaloaluetta yhdistävä metsäpolku on lyhyt mutta valoton. Kauempaa siintää katulampun loiste. Päätieltä kantautuvan liikenteen humun joukkoon kätkeytyy ääniä. Rapsahduksia. Murinaa. Nuuskimista.

Vieno pinkaisee juoksuun. Hiekkatie rahisee tarralenkkareiden alla. Sydän takoo, kun metsästä kuuluu murahdus, sitten kiivasta rapinaa. Parkkipaikka. Nurmikko. Hengitys niskassa. Piha. Vieno heittäytyy rappukäytävään sisään.

Illalla Vieno makaa sängyssään. Ikkunasta tuijottaa palavasilmäinen hahmo. Vieno katsoo takaisin.

”Onnistuit tänään. Mutta sinun pitää päästä pakoon joka päivä. Minun täytyy saada sinut kiinni vain kerran.”

Aamulla Vieno herää hymyillen ja ottaa leipäveitsen mukaansa.

Tiellä

Kompastelen pitkin metsäpolkua. Lopulta väsymys ja pimeys liittoutuvat, ja juurakko kampittaa minut. ”Saisit tehdä tiestä tasaisemman”, ärähdän keijulle. Kun nousen ylös, juurakot ovat poissa.

Ylämäki, alamäki, taas ylämäki. Pyyhin hikeä ja pysähdyn lepäämään. Huomenna saavutamme vuoriston. ”Saisit tehdä tiestä tasaisemman.” Keiju heilauttaa kättään. Maisema siliää.

Sola polveilee vasempaan ja oikeaan. Turhaa ajanhukkaa. Murahdan. ”Haluan suoran tien. Perille saakka.”

”Se ei ole mahdollista. Maa on kaareva.”

”Älä väitä vastaan. Etkö ole palvelijani? Tottele. Suora tie. Sipisuora.” Keiju nyökkää.

Olen kulkenut viikkoja. Maanpinta on kadonnut, vain tie on jäljellä. Ilma on ohutta, olematonta. Edessä aukeaa tähtien autius. Ja tie.

Päättymätön suora tie.

Rekursio

Sumuiselle yötaivaalle ilmestyi virheilmoitus. Ohjelma on tehnyt virheen. Suljetaanko? Oliko tässä todiste siitä, että todellisuus oli vain simulaatio? Pitikö jumalan nyt bootata serveri? Oliko kukaan ottanut backuppeja? Asia selitettiin optisena harhana. Valotaulun ohjelmisto oli kaatunut ja virheilmo heijastui sumusta.

En usko.

Joskus tiedän käyneeni keskustelun, jota keskustelukumppanini ei muista. Tavarat vaihtavat paikkaa itsekseen. Kokonaisia tapahtumaketjuja katoaa, ja muut väittävät minun nähneeni unta. Kyllähän te tiedätte, mistä puhun. Samaa tapahtuu teillekin.

Kyse on tietokantavirheistä.

Voisinko hyötyä havainnostani? Ohjelmoin alkeellisen simulaation, jota nyt ajan. Koitan löytää keinoja häkätä todellisuutta sisältä käsin, päästä adminiksi, superuseriksi. Jumalaksi.

Joskus mietin: Yrittääkö meidän todellisuutemme ohjelmoinut samaa?

Päin

Kun poliisit ajavat pihaan, tiedän pelin olevan pelattu.

Olisi pitänyt pestä veri autosta, mutta törmäysjäljille en olisi kuitenkaan voinut mitään. En vastusta pidätystä, riehu tai huuda. Selitän, miksi minun oli ajettava klovnin yli.

Selitän myös tuomarille. Klovnit ovat paholaisia, jotka pitää kitkeä maailmasta. Olen tehnyt sankariteon, josta pitäisi palkita. Tekisin tilaisuuden tullen uudestaankin.

Joudun Niuvaan. Hullut! Minähän voin paeta milloin hyvänsä. Vedän patjan alta varastamani lasinpalan. Ja pakenenkin.

Herään. Olen edelleen sellissä. Ranteisiini sattuu. Huomaan oven olevan raollaan. Livahdan ulos. Ei ketään.

Hitaasti muiden sellien ovet avautuvat. Esiin hiipii klovneja, kymmenittäin. Peräänyn itkien seinää vasten.

”Se oli hyvin ikävästi tehty.”

Jarruttaisitko sinä?

Viikko on ollut raskas, mutta vihdoin olen matkalla mökille. Keväinen ilta on jo hämärtymässä, kun tulen kaarteesta suoralle. Väriläiskä kiinnittää huomioni välittömästi.

Tien laidassa seisoo pellepukuun sonnustautunut hahmo. Mies vai nainen, mahdoton sanoa näin kaukaa. Kädessään hän pitelee ilmapallokimppua.

Onko hänen autonsa hajonnut? Minne hän on menossa? Syntymäpäiville? Pitäisikö hidastaa? Asennosta päätellen hahmo voisi haluta kyydin. Seisoo vain paikallaan.

Samassa mieleeni vyöryy kaikki ne kauhutarinat, jotka olen koskaan lukenut tai nähnyt. Pellet ovat kaameita. Tulen kohdalle. En paina jarrua. Kun vilkaisen sivupeiliin, pelle on kadonnut. Kylmät väreet kulkevat selkääni.

Taustapelistä näkyy punainen nenä ja terävät hampaat.

”Tuo oli ikävästi tehty.”

Surf City

Ranta on hiljainen, meri tyyni. Nojaan lautaan ja katselen auringon vaellusta. Olen yksin. Missään ei näy surffikundeja tai -gimmoja, kukaan ei myy jäätelöä, hodarikiskakin on kiinni.

Ei se mitään. Ei ole kiire. Voin hyvin odottaa. Olen odottanut jo hyvän aikaa. Napsautan radion päälle.

Lähetys rätisee, mutta musiikki kuuluu läpi. Dj:n innostunut ääni esittelee Jan and Deanin kappaleen Surf City. Tuttu biisi, levylistojen ykkönen. Haikeus kalvaa. Tahtoisin aaltojen päälle.

Biisi keskeytyy uutislähetykseen. Loikkaan pystyyn. Joko vihdoin? Nytkö se tulee?

Kyllä! Gravitaatioaallot on löydetty vuosisadan odottamisen jälkeen. Massiivinen aurinko repeytyy riekaleiksi ja syöksyy mustaan aukkoon. Hyppään laudalle ja liu’un laineille.

Surf’s up!