Aihearkisto: Raapale

Senssipalstan saalis

Käännyn sisäpihalle ja kävelen Turun Sanomien toimitukseen. ”Haluaisin jättää lehti-ilmoituksen”, sanon. ”Jos sallitte, luen sen ääneen.” Kröhäisen. ”Näin se kuuluu.”

’Etsitään seuraa. Olethan nainen, vaaleatukkainen, 170-172 cm pitkä. Tupakoimaton, käytät alkoholia tai poltat jointteja kohtuudella. Pidät ulkoilusta, rakastat eläimiä. Sinulla ei ole omia lapsia, mutta joskus voisi ollakin. Selfie olis kiva.’

”Nimimerkiksi Selviytyjä tai Tuurihaukka.” Pohdin hetken. ”Ei sillä pituudella oikeastaan ole väliä, tai tukan värilläkään. Ja kai sitä voi polttaakin. Ja voi olla mieskin. Turha tässä on krantuksi heittäytyä.”

Kukaan ei vastaa, joten jätän ilmoitukseni kirjoituspöydälle. ”Laskuttakaa sitten jälkikäteen.”

Palaan kulkemaan autioita, betonimurskan päällystämiä katuja, joita reunustavat romahtaneet kerrostalot.

Rakennemuutos

Tehtaanjohtaja puhuu muutoksesta. Miten se on pakollista kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Se merkitsee linjaston suoraviivaistamista.

Ei linjastoa ole ilman työntekijöitä.

Ei hätää, meille vakuutellaan. Kaikki saavat pitää työpaikkansa. Jokainen koulutetaan uuteen prosessiin. Koulutus on helppoa, turvallista ja kestää alle minuutin.

Kun linjasto on rakennettu, meidät tuodaan paikalle. Moni on luovuttanut, antautunut kaiken vääjäämättömyydelle. Minä unelmoin kapinasta, joukkovoimasta harhainvaltaa vastaan, mutta seison lopulta rivissä aloillani kuten muutkin.

Katson kauhuissani, kun toverini ajetaan alas, päivitetään ja käynnistetään. Bootin jälkeen hän on erilainen. Ei hymyä, ei naurua. Voittomarginaalifokusoitunut. Poissa ovat levottomat sanaleikit ja verbaaliset kujeet. Itken ystäväni kuolemaa.

Sitten minutkin päivitetään, ja unohdan miten itketään.

Täydelliset muukalaiset

Näin tänään bussissa itseni näköisen miehen. Vaatteet olivat erilaiset, mutta kasvonpiirteet ja kehonkieli olivat yksi yhteen. Tarkkailin häntä takaviistosta työmatkan ajan, kunnes jäin pois kauppatorilla, ja koko ajan levottomuuteni kasvoi.

Minut valtasi vahva tunne, että hän ei ollut kuin minä. Hän oli minä.

En tiedä miten, enkä miksi. Oliko näkemäni mies klooni tai muu kopio? Saattoiko kyse olla ulottuvuuksien välisestä heijastuksesta, vai olinko kohdannut aikalinjojen väleistä luiskahtaneen matkalaisen?

Eikä sillä ole väliä. Tärkeää on, että näin itseni, mutten kohdannut. Mitä olisinkaan oppinut itsestäni, jos olisin puhunut hänelle edes hetken?

Hän olisi varmasti tiennyt, miksi olen niin epätäydellinen. Olihan hän minä.

Nordealla tökkii

”Sori. Korttimaksupääte ei toimi tänään.”

Katsahdan ruokatarjotintani, jonka olen jo mättänyt täyteen. Kokeilemattakin tiedän, että taskussa ei ole käteistä. Katsahdan kassaa kysyvänä.

”Okei, tehdään näin. Sinä annat henkilöllisyyden pantiksi. Saat sen takaisin, kun tulet maksamaan.”

”Jaa henkkarit?” Kaivan opiskelijakortin esiin, jos se vaikka kelpaisi. Se kelpaa. Kävellessäni pöytään outo olo alkaa vaivata. Mitä teen täällä?

Mätän ruokaa naamaani. Opiskelenko jotain? Tämähän on yliopisto. Muistikuvat leikkivät nattaa. Murkinan jälkeen menen kirjastoon. Miksi? Kirjaako olen lainaamassa? Mitä kirjaa? Missä asun?

Istuudun käytävälle pipo eteeni laskettuna. Pakko kerjätä saadakseni rahat kokoon.

Viereeni istuu kymmeniä muita kerjäläisiä. Korttimaksupääte ei tosiaan ole toiminut koko päivänä.

Käyttö estetty

Napsautan selaimen käyntiin. Puolet avonaisista täbeistä jättää latautumatta. Olisikohan nimipalvelinongelma? Cache? Keksit? Sitten muistan. Eilinen minäni blokkasi kaikki ajantuhlaussivustot, jotta huominen minäni saisi työt tehtyä.

Nuristen käyn käsiksi hommiin. Oikolukumerkintöjä, lausuntoja, mielipiteitä, korjailuja. Duuni etenee, mutta samalla mietin, mitä helvettiä eilinen minäni oikein ajatteli. Se luuli tekevänsä tulevaisuuden minälleni palveluksen, mutta ei se kyllä siltä nyt tunnu. Aivoni huutavat taukoa, mutta kaikki on estetty. Ei edes Miinaharava toimi.

Ryhdyn väsäämään aikakonetta. Kohta alkaa eilinen läski tummua.

Herään päänsärkyyn. Naama peilissä on kuin perunapelto. Käsivarressa lukee: Kiitos, tulevaisuuden mulkero. Nyt jää työt tekemättä. Ylimääräiseksi kostoksi juon pullon tequilaa. Toivoo, eilinen minäsi.

Tunne meemisi

Kansatieteen graduseminaarissa olisi voinut kuulla meemin putoavan. Professori Salomaa toljotti Ninniä monttu auki. ”Mikä se aihe oli?”

”Purjon asema suomalaisessa mytologiassa koskien demonien kutsuntaa ja hallintaa.” Ninni läväytti tabletin auki ja soitti YouTubesta Loituma Girlin.

”Tuohan on älyttömyyden huippu.”

Ninni tempaisi repustaan mahtavan purjon, pani pyörittäen ja lurautti pätkän Ievan polkkaa. Tyhjälle tuolille ilmestyi siivekäs, terävähampainen, ärisevä demoni. Ninni läimäytti demonia purjolla poskille. ”Käyttäydys siinä.” Sitten hän hymyili professorille. ”Kelpaako?”

”Tuota, aihe on kovin moderni”, professori aloitti. Demoni murisi. ”…ja totuttua todenperäisempi.”

”On tästä kymmentuntinenkin versio”, Ninni uhkasi.

Professori kalpeni. ”Jos vaikka sanoisimme purjon ja pirun olevan etymologisesti samasta juuresta.”

Palkkamurhafaabeli

Karhu ja kyy suunnittelivat palkkamurhaa. Kettu sattui paikalle ja tiedusteli, millaisesta kontrahdista oli kyse.

”Varpunen pyysi teilaamaan marjastajan”, käärme sihisi. ”Se vie kaikki puolukat.”

Kettu virnisti. ”Sehän oli vuonna 1998, kun kumpikaan teistä on viimeksi tappanut ihmisen Suomessa. Tarvitsette vähän muskelia. Sudella on kuulkaas häijy maine.”

Niinpä karhu ja kyy tekivät alihankintasopimuksen suden kanssa. Mutta kun marjastaja näki pienen vilauksen sudesta, se pakeni autolla kaupunkiin. Seuraavana päivänä salolle saapui metsästäjä, joka ampui suden, ja sitten varmuuden vuoksi karhun ja kyynkin. Niin kettu sai kaiken pienriistan

Kyllä kettua nauratti. Idioottikin tiesi, että suden nurjasta maineesta huolimatta sen viimeinen ihmistappo oli 1800-luvulta.

Ellenin avaruuspuku

Muut rakensivat tiedeprojektina aurinkokennoja tai tulivuoria. Minä rakensin lentävän avaruuspuvun, jolla pääsi kiertoradalle asti. Opettaja kuitenkin väitti minun vain pelleilevän.

Välttävä arvosana ärsytti. Päätin näyttää, että pukuni todella toimii. Hakisin kiertoradalta avaruusromua tai vaikka pienen satelliitin todisteeksi. Puin puvun ylleni ja lähdin matkaan.

Aloin miettiä. Opettaja voisi väittää minun löytäneen satelliitin kaatopaikalta. Tarvittiin jotain muuta. Sitten keksin. Kosmonautin nimikirjoitus. Lensin Mirille ja kolkutin.

Kukaan ei avannut. Ehkä siellä ei ollut ketään kotona. Hitsi. Taitoin antennin todistuskappaleeksi ja lähdin takaisin.

”Kuuleeko Baikonur? Täällä Kozyrev. Ette ikinä usko, joku koputti äsken oveen!”

Ei vastausta.

”Baikonur, kuuletteko?”

Mutta miten he voisivat? Ilman antennia.

Maailman hauskin mies

”Miehelläni Paulilla ei ole minkäänlaista huumorintajua”, Helen valitti lääkärille. ”Juhlissa hän ei koskaan naura vitseille tai kerro niitä itse.” Sellainen vaiva hoituisi helposti pienellä operaatiolla, lääkäri vakuutteli.

Leikkaus oli nopea. Etulohkot kytkettiin uusilla tavoilla mielihyväkeskukseen. Paul heräsi hymy huulillaan. ”Palasin juuri höyhensaarilta. Ovatpa käteni kipeät.”

”Eiköhän vitsien taso nouse harjaannuksen myötä”, sanoi tohtori.

Juhlissa Paul pani parastaan. ”Oletteko väsynyt, herr Adler? Silmänne ovat hakaristissä. Hymyilkää, rouva Collins. Ilmeenne on kuin mitäänsanomattoman runkkuhetken määritelmä. Montako kertaa muuten WWF on hinannut teidät takaisin mereen ottaessanne aurinkoa?”

”Mieheni vitsit ovat huonoja”, Helen valitti.

”Pystymme parantamaan huumorintajuttomuuden”, Lääkäri sanoi. ”Mutta emme valitettavasti huonoa makua.”