Aihearkisto: Raapale

Pandemia

Epidemia oli jo paisunut maailmalaajuiseksi, kun lingvistikko Kielonen ryhtyi tutkimaan tapausta. Tulokset olivat huolestuttavia.

”Olen jäljittänyt epidemian alkuperän Turun yliopiston kielitieteen laitokselle. sen murreanalyysilaboratorioissa on tehty luvattomia semantiikkakokeita ja vahingossa kehitetty uusi kieli. Se tartutti pätkätyöllistetyn assistentin ja pääsi pakenemaan -k’ráf-k-.

”Tavalliset tappajakielet, kuten englanti, kiina ja espanja, toimivat pitkällä aikavälillä. Puhutaan vuosisadoista. Tämä synteettinen kieli on paljon tehokkaampi. Yhdessä kuukaudessa se on tuhonnut tuhansia pikkukieliä ja käynyt jo lukuisten vähäisempien kimppuun.

”Arvion mukaan isot kieliryhmät katoavat alle vuodessa. Pienemmät kansalliset kielet, kuten ruotsi, suomi, norja -sn-ruffam- korvautuvat jo lähiaikoina. Nyt esitän vastaiskusuunnitelmani.

”Ensiksi on syytä -purum- -girdáh- -auva’h- -nibi-

Spekulatiivinen kirjailija

Nuorena miehenä
halusin kirjailijaksi
kirjoittaa kirjan
olla kuuluisa
olla menestynyt
olla ihailtu

Ajattelin kirjaa
suunnittelin juonta
visioin kaarta
hahmoista viis
Mitä merkitystä niillä on?
Hahmot tulevat myöhemmin
ja tekevät mitä käsketään

Kirjoitin monta kirjaa
kaikki päässäni
paperille ei päätynyt sanaakaan
Aina kiire opiskella
tai laistaa opiskelusta
kavereiden kanssa
kemistien toimistolla
tai Scifiluolalla

Joskus sitten
kun ehdin paremmin

Ideat syntyivät
ja kuolivat
neuronien pauhussa
jättämättä jälkeensä kuin muiston
ideasta joka saattoi olla hyvä

Miksen ryhtynyt kirjoittamaan
neljännesvuosisata sitten?
Ei se olisi ollut sen vaikeampaa
kuin tänäänkään

Nyt vasta ymmärrän
vaikka sen aina tiesin
Huonon kirjan voi aina korjata
kirjoittamatonta ei koskaan

Viimeinen tekoni

Elämiäni kahdeksaakymmentä vuotta ovat sävyttäneet epäitsekkyys ja onni. Löysin miehen, joka on pysynyt rinnallani tähän päivään asti. Synnytin kolme lasta, joista jokainen uskalsi tavoitella haluamaansa elämää muiden odotuksista piittaamatta. Vuosikymmenten työni paransi maailmaa. Niin, olen elänyt onnellisen elämän.

Nyt teen kuolemaa, ja mustan magian kultti väijyy luitani. He uskovat, että onnellisen elämän saaneen luut suovat vahvan taian. Uskon samaan. En salli sitä.

Perheeni on saapunut hyvästelemään minut. Vaellan pimeässä talossa ja murhaan heidät vuoteisiinsa yksi kerrallaan. Tuikkaan tuleen julkaisemattomat tutkimukseni. Perintöni leijuu tuhkana taivaalle. Sydämeni särkyessä pysäytän kultin pahuuden.

Vankilassa kuollessani ymmärrän. Uhraukseni oli epäitsekkäin tekoni. Elin sittenkin onnellisen elämän.

Prinssin paluu

Muinainen persialainen soturiprinssi. Minä olen sellainen, he sanovat. En ole. Olen keski-ikäinen perheellinen kaivosmies Oregonista. Niin minä huudan. He eivät kuuntele.

Huoneessa leijuu makea haju. Hiilipannuista nousee sinistä savua. Istun tuolissa, johon minut on sidottu. Päälläni on valkea kaapu. Nainen maalaa siihen ohuella siveltimellä outoja merkkejä. Toinen pirskottaa kirvelevää öljyä otsalleni. Kolme miestä soihdut kädessä messuaa vieraalla kielellä.

He haluavat herättää tietoisuuteni. Soturiprinssin tietoisuuden. He ovat tehneet niin ennenkin. Olen ollut häränajaja Traakiassa, kirjuri Goguryeon kuninkaan hovissa, orja Novgorodissa. Tunnen jonkun havahtuvan sisälläni. Taistelen vastaan. Häviän.

Samalla kun he juhlivat prinssinsä uudestisyntymää, minä haivun olemattomiin.

Niin kuin joka kerta aiemminkin.

Generaattori

Huuto halkoi yötä. ”Apua! Auttakaa!” Sandra kompuroi reunavalliin ja tuiskahti nurin. Neljän zombien rypäs paarusti perässä. Sandra alkoi kiljua.

Läheisestä talosta syöksyi esiin tumma tyttö miekka kädessä. Zombiet lakosivat mossahdellen. ”Nyt sisko turpa kiinni”, hahmo suhautti. ”Sisään siitä.”

Kellarissa oli lämmintä ja kodikasta. ”Miten?” Sandra ihmetteli. ”Onko sinulla generaattori?”

”Eräänlainen. Voin näyttää, mut et sitten friikkaa. Et kilju, onks selvä? Kalmot kulkee ääntä kohti.” Sandra lupasi.

Naapurihuoneessa oli kaksimetrinen juoksupyörä. Siinä ravasi zombie iPod kaulalla killuen. ”Kalmot ei pysähdy koskaan”, Aniyah sanoi. ”Siistii, eiks?”

Sandra uikahti. Aniyah virnisti. ”Sen nimi on James. James Watt. Voin hankkii sullekin oman, jos haluut.”

Lastenleikkiä

Huone oli pimeä kuin paholaisen sydän. Käytävästä kantautui manaavaa laulua. Sisään käveli viisi huppuihin kätkeytynyttä lasta, kukin mustaa kynttilää kantaen. Joukko levittäytyi pentagrammin kärkiin.

Etummaisimpana kulkenut tyttö laski huppunsa ja sanoi käskevällä teiniäänellä: ”Baphomet, astu esiin. Bathomet, me käskemme!”

Hiljaisuutta. Ei leimuavaa tulta, ei rikinkatkua, ei demonista naurua.

Kolme palvojista puhkesi suosionosoituksiin.

”Se oli siinä.”

”Oli jo aikakin.”

”Onkin jo nälkä.”

Neljäs, vaaleatukkainen poika, katseli hölmistyneenä ympärilleen. Seremoniaa johtanut tyttö paljasti hampaansa.

”Tiesitkö, että kun demonia kutsuu, se onnistuu aina. Ja joka kerta demoni valtaa kutsujan.”

Poika katsoi tovereitaan. ”Mutta tämä oli neljäs riittimme. Te kaikki siis olette…?”

”Kyllä. Nälkäisiä.”

Hoitokerta

Ihoani kihelmöi ja kutittaa jatkuvasti. Se hilseilee ja halkeilee. Kesällä aurinko auttaa, mutta talvella luonto ei riitä.

Astun alastomana sylinteriin, pienet lasit silmieni suojana. Hoitaja sulkee sylinterin oven. Seiniin upotetut lamput räpsähtävät päälle. Humina täyttää tilan.

Huminan mukana saapuu pehmeä lämpö, joka tuo mieleen muistot lämpimistä kesäpäivistä, kun aurinko suutelee kehoa. Uin fotonien vuossa, kellun parantavan säteilyn aalloilla.

Mustattujen lasienkin läpi aistin kirkkauden. Se on samaa valoa, jota aurinko hohkaa, jota kaukaiset tähdet kuiskivat. Olen yhtä raivoavien atomi-infernojen kanssa, sykin pulsarien ja kvasaarien tahtiin. En halua takaisin kylmään. Hitaasti sulaudun kosmiseen taustasäteilyyn.

Hoitaja avaa oven. Riisun lasit.

Ehkä ensi kerralla.

Kunnes kuolema teidät erottaa

Huone on pimeä ja tunkkainen. Istun narisevalla toimistotuolilla ja luukutan Metallicaa. Ruudulla vilistää vuoristomaisema. Nykäisen ohjainta ja kuva taittaa taivaalle. Olen virittänyt koneeseen kiinni vanhan joystickin, jonka löysin laatikosta isän Commodoren romun kanssa.

Vilkaisen paperille kirjoittamiani koordinaatteja. Onko tuo viitonen vai kasi? Siristän silmiäni. Kasi varmaan. Kaarran vasemmalle. Kohta perillä.

Jyrkänteen takaa paljastuu telttoja, joiden luona parveilee ihmisiä. Niitä on ainakin sata. Nykäisen pari kertaa zoikkarin liipaisinta, ja toisella puolen palloa lennokki sylkäisee äkäiset Hellfiret matkaan. Ruumiita lentelee joka suuntaan. Vielä muutama lisää. Kun kukaan ei enää liiku, käännyn takaisin.

Terroristileirin johtajalla taisi olla syntymäpäivä. Siellä oli tanssijoitakin. Ja kakkutarjoilu.

Musta leski

”Voi, minäkin pidän kirjoista. Isä jätti viiden tuhannen niteen kirjaston, ja sitä olen kartuttanut tässä vuosien aikana, vaikka enhän minä edes ole vielä kovin vanha. Joukossa on muutamia harvinaisuuksia, ja joiltakin kustantajilta koko katalooki, niin kuin Tajolta. Otavan Keltainen kirjasto on kaikki alkuperäispainoksin. Jaa yksityiselämä? Naimisissa olen ollut pari kolme kertaa. Edellinen aviomies kuoli. Niin, kauheaa. Sydän petti, mutta oli sitä ikääkin. Yksin on kauhea olla, niin että nyt etsin uutta kumppania, joka rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin minäkin. Rahako? Avioehtoon voi merkitä, että rahat menevät lapsille. En minä rahaa jahtaa, vaan rakkautta. Paljonko sinulla oli niitä autonomian ajan romaaneja?”