Aihearkisto: Fiktio

Raapale 230 – Salamahyökkäys (17.8.)

Salamahyökkäys

”Mekha vyöryy mettästä ihan justiinsa”, sanoi Bilkings tutkimuslaboratorion katolla. ”Kuuletkos, miten rungot ryskyy?”

”Tähyile sinä, minä viritän näitä laitteita”, sanoi Corr ja kytki johtoja. ”Olisivat voineet jättää paremman dokumentaation jälkeensä, menee liian paljon arvailuksi minun makuuni.”

”Sit kannattaapi vetää lakut noppeesti ja rukoilla Herraa, se tulloo ny, mä luulen.”

”No jokin taivaan henki saisi kyllä nyt hymyillä meille.” Corr rypisti otsaansa, mutta kytki virran. Mekha ilmaantui parkkipaikan laidalle.

Sähkökenttä keräsi kosteutta, pilvet puskivat sadetta ja salamaa. Corr käänsi lasertykin kohti mekhaa ja ampui purskeen. Salamat hyppäsivät syntyneeseen ionijohtimeen käristäen sotakoneen.

Bilkings tähyili kiikarilla. ”Pysys hollilla, sillä taitaa olla kaveri likellä.”

Raapale 229 – Erääntynyt lasku (16.8.)

Erääntynyt lasku

Nakkaan saapuneen postin olohuoneen pöydällä kasvavaan epämääräiseen läjään. Kädet lanteilla katselen kasaa, irvistän ja huokaan. Olen lykännyt tätä jo liian pitkään. Istuudun sohvalle ja alan käydä läpi kolmen viikon postikertymää.

Iso osa on mainoksia ja muuta ilmaisjakelua. Selaan paikallislehtiä hetken ja paiskaan ne lattialle. Kun olen perannut ilmiselvän roskan, alkaa raskas osuus. Kirjekuoret.

Kirjekuoret ahdistavat minua. Niissä kulkee virallisia asioita. Tämä tuki lakkautetaan, tuo etuus evätään. Laskuja. Karhuja laskuista. Suorastaan vituttaa, mutta pakotan itseni repimään ensimmäisen kuoren auki.

”Hyvä asiakas, ette toistuvista kehotuksista huolimatta ole maksanut laskuanne, joten katkaisemme painovoimanne alkaen…”

Uhkapuheita, tuumaan, ja nousen venyttelemään.

Leijun. Lopulta törmään kattoon.

Raapale 228 – Laululintu (15.8.)

Laululintu

Päätäni jomottaa. Hieron ohimoitani, kun hoitaja astuu huoneeseeni koputtamatta. Suljen edessäni olevan kansion, asia on varmaan tärkeä. ”Se on taas se keltainen lintu”, William sanoo. Kavahdan seisomaan. ”Kenen luona?”

”Rouva Philpotin. Huomasin sen, kun menin vaihtamaan vaippoja.” Kiiruhdamme käytävää pitkin. Kun saavumme avoimelle ovelle, lintu on jo lentänyt tiehensä. Kokeilen rouva Philpotin pulssia. En tunne sitä enää. Jälleen yksi. Huokaan. ”Menen soittamaan omaisille”, sanon. Ylilääkärinä se on raskain velvollisuuteni.

Puhelun jälkeen päätäni jomottaa entistä enemmän. Nojaudun tuolissani taaksepäin ja koitan muistella aivoverenkiertohäiriöiden tunnusomaisia oireita. Olikohan yksi niistä huonomuistisuus?

Jostain kuuluu kaunista sirkutusta. Katson kohti avointa ikkunaa. Hymyilen. Ikkunalaudalla livertää kanarialintu.

Raapale 227 – Vierailu (14.8.)

Vierailu

Olento liukui halki avaruuden. Välillä se tarkkaili ympäristöään normaalitilassa, mutta suurimman osan matkaa se taittoi takioneina. Kaukaisuudesta kantautui radiosignaaleja. Ne olivat liian monimutkaisia tähtien tai kaasusumujen lähettämiksi. Olento kuunteli aikansa ja kiiti sitten ylivalonnopeutta signaalien lähtöpisteeseen. Planeetta oli vehreän sinertävä. Olento laskeutui sen pinnalle.

Eräs alisignaaleista tuli kivimetallikonstruktiosta. Olento kierteli sitä aikansa, kosketteli rakennelman pintaa. Jälkeensä se jätti vain himmeästi hehkuvia painaumia asvalttiin ja betoniin.

”Radioasemilla suuri energiajalanjälki”, kirkuivat otsikot.

Olento siirtyi läheiselle pellolle. Sen tutkiva kosketus orgaanisen materian kanssa aiheutti nopeaa, paikallista palamista. Pian olento oli oppinut kaiken tarpeellisen ja poistui jälleen.

”Viljelmillä aivan hirvittävä hiilijalanjälki”, tiesivät lehdet kertoa.

Raapale 226 – Utta-khar Amanin hauta (13.8.)

Utta-khar Amanin hauta

Käytävän ilma haisee vanhalta ja kuivalta. Lyhtyni valo ei riitä leikkaamaan pimeyttä, vaan korkeintaan pitää sen juuri ja juuri loitolla. Hiekkakiveen hakatut portaat ovat antaneet tietä viettämättömälle lattialle, jonka tasaisuus on kuin kaiku seinistä. Kattoa ei näy, astelen maanlaisessa, syväänuurretussa viillossa.

Seisahdun, kun jokin valopiirin ulkopuolella kahahtaa. ”Veljeni Ibraim, oletko se sinä?” huudan. Kuka muukaan näitä kuolleita käytäviä vaeltaisi? Hahmo astuu näkyviin, jalat ensin, lopulta pää. Se on veljeni, jota tulin etsimään, mutta minkä muutoksen hän onkaan kokenut! Kireä, hapero iho on pingottunut luisevan kallon ympärille kuin kalvo. Silmät ovat kuivuneet kuoppiinsa.

Miten tämä on mahdollista? Veljeni katosi vasta eilen!

Raapale 225 – Paholaisen paino (12.8.)

Paholaisen paino

Oli synkkä ja pimeä keskiaika. Pikkupirut toivat aina vain vähemmän sieluja ja paholainen oli raivoissaan.

”Mikä mättää?” hän karjui. ”Milläs helvetin vuokra pian maksetaan?”

”Me ollaan ostettu jo kaikki mikä oli myynnissä, ja hurskas ei myy”, pikkupirut vinkuivat.

”No keksikää jotain”, paholainen ärähti. ”Muuten ollaan kohta kodittomia koko pirun poppoo.”

”Jos tehtäisiin valesieluja ektoplasmasta?” ehdotti pikkupiru.

”Aivan liian hidasta”, manasi paholainen. Hetken oli hiljaista. Sitten paholainen räjähti nauramaan. ”Siinä se! Ryhdymme väärentämään sieluja, mutta emme käsin vaan koneella.”

”Millaisella koneella, oi mestari?” pikkupirut ulisivat.

”Olen kuullut uudesta keksinnöstä, josta otamme mallia. Rakennamme sielunpainatuskoneen.” Paholainen virnisti. ”Tuokaa minulle mies nimeltä Gutenberg.”

Raapale 224 – Steelen ruukki (11.8.)

Steelen ruukki

Ovessa luki Patruuna Steele. Tuimailmeisen miehen kasvoilla häivähti pelko, kun hän koputti. Vihreä valo syttyi. Hän korjasi sinisiä haalareitaan ja astui sisään.

”Herra Steele, on sattunut onnettomuus.”

”Niitä sattuu yhtä mittaa, Bohrman. Miksi vaivaatte minua?”

”Masuuni on jouduttu pysäyttämään, herra Steele.”

”Se ei käy. Seuraava massalinkoikkuna on 28 tunnin kuluttua. Tilaus on sataviisikymmentätuhatta tonnia terästä ja sen me myös toimitamme.”

”Ylipainetta, herra Steele. Sitä pääsi kertymään. Koko sali on nyt täynnä myrkyllisiä kaasuja ja mikroskooppista kuonaa.”

”Sulkekaa sitten tila ja ilmatkaa se avaruuteen.”

”Salissa voi olla loukkaantuneita, herra Steele.”

Steele käänsi jäisen katseensa näyttöruudulta työnjohtajaan. ”Kaikki kuolivat onnettomuudessa, onko selvä.”

Raapale 223 – Enola Gay (10.8.)

Enola Gay

Yksi kerrallaan laivastoni hävittäjät siirtyvät hyperavaruuteen silmieni edessä. Pian on joukkueeni vuoro. Molekyyliveitseni leikkaa paneelia tarkasti. Orjapiirin kytkennät napsahtavat poikki ja putoamme laivastoverkosta, alus ja minä. Minua tullaan sanomaan petturiksi ja pelkuriksi.

Hyökätkää, toverini! Lasersäteiden leimutessa, plasman polttaessa, massatykkien jyskiessä painakaa päälle ja repikää vihollisen rintama auki sydämeen asti. Sillä aikaa minulla on toinen tehtävä.

Asetan kohteeksi vihollistemme kotimaailman, heidän valtakuntansa sisimmän, pyhimmän. Viritän novapommin ja hyppään matkaan, matkaan halki tähtitieteellisten etäisyyksien, yli galaktisten mustuuksien. Aikeeni on pudottaa pommi aurinkoon, räjäyttää se, teloittaa miljardeja vihollisemme kansalaisia. Minua tullaan kutsumaan teurastajaksi ja sankariksi.

Historia päättäköön! Ja historian kirjoittamisen taakka langetkoon voittajille.

Raapale 222 – Unipoliisi (9.8.)

Unipoliisi

Näen unta. Tiedän sen siitä, että lennän. Jopa unessa tiedän, miten mahdotonta lentäminen on.

Nyt kuitenkin taistelen painovoimaa vastaan. Liidän metrin ja kahden metrin välisessä ilmatilassa aaltoliikettä tehden. Yliopiston päärakennuksen nurkan takaa astuu poliisi, joka heiluttaa sakkolappua. ”Ylinopeutta!” hän sanoo.

Seuraavaksi olen tulitaistelussa. Piileskelen pöydän takana ja ammun satunnaisesti. ”Ei aseenkantolupaa!” poliisi huutaa ja sakottaa minua.

Ajan polkupyörällä nopeammin kuin mikään auto, kuin Katuhaukka polkimilla. Asfaltti muuttuu tervaksi. Vaikka kuinka poljen, vauhtini hiipuu. ”Punainen valo”, poliisi räyhää. ”Kolmas rike, siitä seuraa karkotus.”

”Ei onnistu”, sanon. ”Herätyskello soi vasta tunnin päästä.”

Havahdun ääneen. Uskomatonta!

Kömmin sängystä. Halpamainen temppu!

Kehtasivatkin herättää vauvan.

Raapale 221 – Lähtöportaali (8.8.)

Lähtöportaali

Lähtöhallin kuhina on käsittämätöntä. Tuhansia, ei, miljoonia matkalaisia todellisuudesta toiseen. Lipussani lukee Dinosauruspuisto. Maailma, jossa eletään vielä lintujen esi-isien aikakautta. Olen menossa lomalle.

Jokin töytäisee polvitaivettani ja kaadun puoliksi. ”Anteeksi”, ääni sanoo. ”Olinpa minä kömpelö.” Katson ylös ja uppoan syvänharmaihin silmiin. Luja, turvallinen ote tarttuu käteeni ja vetää minut ylös.

Hymyilen naiselle, vakuutan olevani kunnossa. ”Etsin portaaliani”, hän kertoo. Oma kiireeni on tiessään. Etsimme hänen lähtöporttinsa yhdessä ja juttelemme, kunnes portaali avataan.

Tiedän, etten koskaan näe häntä uudestaan, multiversumi on liian iso. En halua hänen menevän, mutta en tiedä, mitä sanoa.

En siis sano mitään. Tartun käteen, hellästi mutta turvallisesti.