Avainsana-arkisto: maailmanloppu

Raapale 146 – Sulkemisaika (25.5.)

Sulkemisaika

Hyppään ajokista ulos melkein ennen kuin se on ruudussa. Juoksen ovea kohti epätoivon suomalla vimmalla. Univormuun verhottu hahmo on jo vetämässä sitä kiinni.

”Hei! Vieläkö ehtisi?” huikkaan hengästyneenä ja pysähdyn parin askeleen päähän puuskuttaen.

”Valitan”, sanoo hahmo, ”mutta on sulkemisaika.”

Hengitys kulkee viheltäen. Viittoilen ajoväylää kohden. ”Oli ruuhkaa. Ettekö voisi vielä päästää minua. Ei menisi kauan.”

Surullinen hymy kertoo jo, että mitään ei ole tehtävissä. ”Olen pahoillani, mutta maailmanloppu tuli jo. Avaamme uudelleen seuraavan suuren syklin alkaessa.”

Nyökkään ja myönnän tappioni. Ovessahan lukee: Avoinna 0-26000. Kelloni näyttää jo viikon vajaa 2013 AD.

Ei auta. Haen viinat sitten seuraavan maailman aikana.

Raapale 26 – Marmorikynttilä (26.1.)

Marmorikynttilä

Sytytän uuden kynttilän. Vanha on jo melkein palanut loppuun. Liekki lepattaa ja hyppää sydämestä toiseen. Lasken pienen marmorikynttilän pöydälle ja kävelen ikkunaan. Ulkona on edelleen pimeä. Katuvalot eivät ole päällä ja taivaskin on sysimusta. Läheisen kaupungin kajo on kadonnut etelästä. Katson kelloa. Se on kaksi. Olen lähes varma, että nyt ei ole yö.

Se alkoi viikko sitten. Yksi kerrallaan valot katosivat maailmasta. Seisoin pellolla ja seurasin tähtien välkähtelyä olemattomiin. Kuu ei koskaan noussut. Tunsin, miten pimeys alkoi painautua tiiviimmin ympärilleni. Silloin sytytin taskulampun ja juoksin kotiin.

Nytkin valottomuus kahisee ja muljahtelee valon laitamilla. Se ei haittaa. Minulla on kynttilöitä loppuelämäkseni.

Raapale 3 – Etiäinen (3.1.)

Etiäinen

Näen asioita ennakolta. Ne eivät ole koskaan kivoja asioita. Onnettomuuksia. Kuolemaa.

Aluksi yritin estää niitä, mutta huomasin, että mikään ei auttanut. Kun olin jotain nähnyt, se tapahtui. Ja ihmisiä kuoli.

Kävin silti aina paikalla. Aloin ottaa kuvia. Lehdet maksoivat niistä hyvin. Poliisi kiinnostui toimistani, muttei koskaan kyennyt todistamaan osallisuuttani. Minua sanottiin Tuhontuojaksi.

Sain faneja, jotka alkoivat seurailla minua minne meninkin. Monesti näin samoja kasvoja yleisön joukossa, kun romua ja ruumiita raivattiin. Se kuvotti minua.

Nyt olen lähtenyt kaupungista. Ajan kohti vuoria ja harkitsen, pitäisikö minun pysähtyä kuvaamaan, kun aika koittaa. Ehkä ei.

Ei ole kuitenkaan ketään enää ostamassa kuvaa sienipilvestä.

Purret

(Novellini ”Purret” oli tarkoitettu harjoitukseksi. Ensimmäinen versio julkaistiin Kosmoskynässä 3/2001 ja samassa lehdessä oli novelliin tilattua palautetta. Tarkoitus oli demota, miten palaute voi muokata tekstiä, mikä olisi vaatinut novelliin toista, uudelleenkirjoitettua versiota seuraavaan lehteen. Jostain syystä en sitä koskaan kirjoittanut. Alla on novellin ensimmäinen ja ainoa versio, vuosikymmenen takaa. Jos äidyn, kirjoitan viimein sen toisen version. Itse en tosin pidättele hengitystäni enkä toivo että kukaan mukaan niin tekee. Nimittäin pidättelee hengitystäni.)

Purret

Maailmani räjähti.
Kukaan meistä ei ollut odottanut sitä, vaikka mahdollisuudet siihen olisivat olleetkin. Kun vakuutusmyyjät saapuivat planeetallemme vuosi sitten, emme kuunnelleet heidän tarinoitaan ja vakuuttelujaan planeettoja uhkaavista vaaroista. Nauroimme. Planeettavakuutus! Vakuutus asteroidien, gammamyrskyjen, napajäiden sulamisen ja selittämättömien räjähtämisien varalle. Oliko kukaan koskaan kuullut mitään naurettavampaa? Emme ymmärtäneet, että mikään niin mielikuvituksellinen ei voinut olla sisältämättä totuuden ydintä.
Olin silloin komennuksella kuun takana sijaitsevassa tutkimuskeskuksessa, joka kellui painovoimatasapainopisteessä. Asema itsessään oli aika mitätön, mutta vaikuttavan näköinen. Kolmetoista kilometriä mattamustaa lieriötä, ei valonpilkahdustakaan pinnassa lukuunottamatta aivan toisessa päässä sijaitsevaa komentomodulia. Kuun pinnalla seisten olisi näkynyt vain tyhjä laikku taivaalla – selittämätön tähtien puute. Sisältä löytyi kasapäin laitteita ja mittareita, sekä yhden hengen asuintilat, joiden tärkein osa oli Konsoli. Tai ainakin se oli minulle tärkein.
Työni oli epäkiitollisen tylsää. Tutkimuslaitteet toimivat automaattisesti, viankorjausjärjestelmä oli käytännössä aukoton ja vain vanhentuneista laeista johtuen oli ihmispilotin läsnäolo välttämätöntä. Puolen vuoden komennuksella minut piti järjissäni Konsoli, multipystyvä interaktiivinen viihdekeskus. Käytin sitä vain purjelaivojen seuraamiseen. Inhosin muita syötteitä. Inhosin muita ihmisiä.
Olin juuri seuraamassa taitotanssia, kun lähetys katkesi. Ne olivat upeita nuo sulavalinjaiset metallihirviöt. Läpikuultavaa haurautta harsopurjeineen ja metallikehikoineen täynnä kiukkua ja vimmaa ja pahaa sisua, ja niin kauniita katsella. Niiden rakenne esti niiden pääsyn alempiin ilmakehän kerroksiin, ja ilmatorjunta varmisti, että laukaisuikkunat pysyivät turvallisina. Niiden elämä koostui vain painovoimakaivossa kiitämisestä ja viihteen luomisesta – todellinen moderni orjarotu keinoälyineen uhkuen pahaa tahtoa mestareitaan ja rakentajiaan kohtaan.
Kaksi purtta oli juuri aloittanut dervissisen paritanssin kohti alhaalla siintävää merta, kun lähetys äkisti lakkasi. Olisin halunnut nähdä kuinka lähelle pintaa ne uskaltasivat mennä ennen kuin musertumisen uhka pakottaisi ne jälleen ilmakehän yläosiin. Syötelista näytti nollaa, mikään signaali ei ollut toiminnassa. Kummastellessani outoa tilannetta tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta, ja tiesin, mitä oli tapahtunut.
Kuun harmaan, epämuotoisen reunan takaa esiin purjehti majesteetillisesti valtava kappale, joka ei voinut olla mitään muuta kuin palanen kotimaailmaani. Se kieppui äänettömän surullisesti ja sylki jälkeensä hitaasti jähmettyvää magmavanaa. Tuijotin sen balettia, voimatta muutakaan.

Kun ne vihdoin viikon kuluttua saapuivat, olin valmis. Planeetan tuhonnut voima oli kohdistunut vain pintaan ja painovoiman ikuisesti kahlitsemat vangit olivat vihdoin saaneet vapautensa. Katselin kyyneleet silmissä kun sadat purret hitaasti lipuivat orvoksi jääneen kuun takaa minua hakemaan. Olin ollut ainoa, joka oli tuntenut niitä kohtaan myötätuntoa, kuiskinut lohduttavia sanoja ruutuni ääressä noiden vavahduttavien olentojen alistuessa pahaisiin sirkustemppuihin. Purjeet pullistelivat aurinkotuulta ja ne olivat valmiita aloittamaan matkansa. Oman elämänsä.. Nousin luunvalkeaan siroon terälehdeltä näyttävään alukseen ja lähdin niiden matkaan.
Ehkä purret olivat aiheuttaneet planeetan tuhon, ehkä ne jopa olivat kansanmurhasta johtuvaa syyllisyyttään lievittääkseen kutsuneet vakuutusmiehet, mutta sillä ei ollut enää väliä. Seilatessamme painovoimalinkoja pitkin ulos järjestelmästä tajusin etäisesti olevani kaltaisteni seurassa. Minä, viimeinen ihminen. Sieluni lauloi pursien kanssa ja yhdessä me matkasimme äärettömyyteen. Eikä meistä koskaan enää kuultu mitään.

Todistustaakka

Todistustaakka

Julistin pystyväni räjäyttämään maailmankaikkeuden.
Aluksi kukaan ei piitannut ajatuksistani. Sitten sain pari tutkimustani julkaistua ja minut oli pakko noteerata. Silloin ideoitani pilkattiin.
Yksi kerrallaan teoriani kuitenkin todistettiin oikeiksi ja saavutin tiedeyhteisössä huomattavan aseman. Aloin saada kriitikoita, joiden mielestä tutkimukseni olivat vaarallisia.
Kun ensimmäiset hiukkaskokeeni olivat menestyksellisiä, vastustus kasvoi ja keskustelupalstoilla toimiani vaadittiin kiellettäviksi.
Kokeet seurasivat toisiaan ja lopulta turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman. Nauroin, vaikka neljä valtiota uhkasi tutkimuslaitostani sotatoimilla.
Olen nimittäin päättänyt osoittaa epäilijäni vääriksi ja pilkkaajani houkiksi! Jos lopetan kesken, epäilyksen siemen jää itämään ja kuolemani jälkeen minua voidaan taas epäillä.
Sitä en salli!
Siksi aionkin vetää tästä vivusta. Nyt.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)