Konearmeija
Minun kannattaisi pysyä piilossa. Kannattaisi, mutten pysty. Pelkään liikaa. Haluan vain paeta kaikkea. Lähden romahtaneen betonielementin takaa. Huudan siskoani. Kukaan ei vastaa.
Pääsen kadulle. Onko nyt tosiaan yö? Pimeällä taivaalla risteilevät zeppeliinit erottuvat palavan kaupungin liekeistä hohtavassa valossa. Jotakin putoaa korttelien päässä keskustaan. Räjähdys heittää minut maahan. Joku pudotti flogistonipommin!
Nousen ylös. Nurkan ympäri juoksee ihmisiä, heidän perässään kellopelien joukko-osasto. Mekaaniset kammotukset tarttuvan ihmisiin, ja musertavat heidät hengiltä tai paiskaavat heidät seinään tappavalla voimalla. Niiden yllä roottorien varassa leijuu toisenlaisia kellopelejä, jotka ampuvat räsähteleviä, murhaavia liekeiskuja harvenevaan ihmisjoukkoon.
Jähmetyn paikoilleni.
Tiedän, että häviämme taistelun. Aamuun mennessä tämä kaupunki kuuluu kellopeleille.
Routakoto 