Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Tiellä

Kompastelen pitkin metsäpolkua. Lopulta väsymys ja pimeys liittoutuvat, ja juurakko kampittaa minut. ”Saisit tehdä tiestä tasaisemman”, ärähdän keijulle. Kun nousen ylös, juurakot ovat poissa.

Ylämäki, alamäki, taas ylämäki. Pyyhin hikeä ja pysähdyn lepäämään. Huomenna saavutamme vuoriston. ”Saisit tehdä tiestä tasaisemman.” Keiju heilauttaa kättään. Maisema siliää.

Sola polveilee vasempaan ja oikeaan. Turhaa ajanhukkaa. Murahdan. ”Haluan suoran tien. Perille saakka.”

”Se ei ole mahdollista. Maa on kaareva.”

”Älä väitä vastaan. Etkö ole palvelijani? Tottele. Suora tie. Sipisuora.” Keiju nyökkää.

Olen kulkenut viikkoja. Maanpinta on kadonnut, vain tie on jäljellä. Ilma on ohutta, olematonta. Edessä aukeaa tähtien autius. Ja tie.

Päättymätön suora tie.

Rekursio

Sumuiselle yötaivaalle ilmestyi virheilmoitus. Ohjelma on tehnyt virheen. Suljetaanko? Oliko tässä todiste siitä, että todellisuus oli vain simulaatio? Pitikö jumalan nyt bootata serveri? Oliko kukaan ottanut backuppeja? Asia selitettiin optisena harhana. Valotaulun ohjelmisto oli kaatunut ja virheilmo heijastui sumusta.

En usko.

Joskus tiedän käyneeni keskustelun, jota keskustelukumppanini ei muista. Tavarat vaihtavat paikkaa itsekseen. Kokonaisia tapahtumaketjuja katoaa, ja muut väittävät minun nähneeni unta. Kyllähän te tiedätte, mistä puhun. Samaa tapahtuu teillekin.

Kyse on tietokantavirheistä.

Voisinko hyötyä havainnostani? Ohjelmoin alkeellisen simulaation, jota nyt ajan. Koitan löytää keinoja häkätä todellisuutta sisältä käsin, päästä adminiksi, superuseriksi. Jumalaksi.

Joskus mietin: Yrittääkö meidän todellisuutemme ohjelmoinut samaa?

Päin

Kun poliisit ajavat pihaan, tiedän pelin olevan pelattu.

Olisi pitänyt pestä veri autosta, mutta törmäysjäljille en olisi kuitenkaan voinut mitään. En vastusta pidätystä, riehu tai huuda. Selitän, miksi minun oli ajettava klovnin yli.

Selitän myös tuomarille. Klovnit ovat paholaisia, jotka pitää kitkeä maailmasta. Olen tehnyt sankariteon, josta pitäisi palkita. Tekisin tilaisuuden tullen uudestaankin.

Joudun Niuvaan. Hullut! Minähän voin paeta milloin hyvänsä. Vedän patjan alta varastamani lasinpalan. Ja pakenenkin.

Herään. Olen edelleen sellissä. Ranteisiini sattuu. Huomaan oven olevan raollaan. Livahdan ulos. Ei ketään.

Hitaasti muiden sellien ovet avautuvat. Esiin hiipii klovneja, kymmenittäin. Peräänyn itkien seinää vasten.

”Se oli hyvin ikävästi tehty.”

Jarruttaisitko sinä?

Viikko on ollut raskas, mutta vihdoin olen matkalla mökille. Keväinen ilta on jo hämärtymässä, kun tulen kaarteesta suoralle. Väriläiskä kiinnittää huomioni välittömästi.

Tien laidassa seisoo pellepukuun sonnustautunut hahmo. Mies vai nainen, mahdoton sanoa näin kaukaa. Kädessään hän pitelee ilmapallokimppua.

Onko hänen autonsa hajonnut? Minne hän on menossa? Syntymäpäiville? Pitäisikö hidastaa? Asennosta päätellen hahmo voisi haluta kyydin. Seisoo vain paikallaan.

Samassa mieleeni vyöryy kaikki ne kauhutarinat, jotka olen koskaan lukenut tai nähnyt. Pellet ovat kaameita. Tulen kohdalle. En paina jarrua. Kun vilkaisen sivupeiliin, pelle on kadonnut. Kylmät väreet kulkevat selkääni.

Taustapelistä näkyy punainen nenä ja terävät hampaat.

”Tuo oli ikävästi tehty.”

Surf City

Ranta on hiljainen, meri tyyni. Nojaan lautaan ja katselen auringon vaellusta. Olen yksin. Missään ei näy surffikundeja tai -gimmoja, kukaan ei myy jäätelöä, hodarikiskakin on kiinni.

Ei se mitään. Ei ole kiire. Voin hyvin odottaa. Olen odottanut jo hyvän aikaa. Napsautan radion päälle.

Lähetys rätisee, mutta musiikki kuuluu läpi. Dj:n innostunut ääni esittelee Jan and Deanin kappaleen Surf City. Tuttu biisi, levylistojen ykkönen. Haikeus kalvaa. Tahtoisin aaltojen päälle.

Biisi keskeytyy uutislähetykseen. Loikkaan pystyyn. Joko vihdoin? Nytkö se tulee?

Kyllä! Gravitaatioaallot on löydetty vuosisadan odottamisen jälkeen. Massiivinen aurinko repeytyy riekaleiksi ja syöksyy mustaan aukkoon. Hyppään laudalle ja liu’un laineille.

Surf’s up!

Joyride

”Ei saatana, koht ollaan kuses.”

”Viime viikolla sä kinusit mua ’lainaamaan’ faijan Dodgea että päästäis järvelle nussimaan, hyttysistä huolimatta. Ja mä tein sen. On sun vuoro lähteä mun päähänpistoon.”

”Tää on eri juttu. Se jengi näytti aika vitun hurjalta maskeineen. Me jäädään kiinni, jos ne tulee takas.”

”Sit vauhtia.” Samantha pinkaisi puskasta pellon yli sisään lentävään lautaseen. Florencen ei auttanut kuin seurata.

”Voi vittu. Tää ei taidakaan ookaan proppi.”

”Näistä namiskoista tätä varmaan ohjataan.”

”Et saatana koske-”

*klik*

*whoosh*

”Onko toi Maa? Mä koitan laskeutua, Flo.”

”Venaa, Sam. Painottomuus. Toi valtameri tuolla on hiukan niinku järvi. Eikä täällä oo hyttysii.”

Tulevat tarkemmiksi, perkeleet

Kivi linkoutui matkaan. Se syöksyi asteroidikentästä kohti punaista planeettaa, taittoi vektoreita sen painovoimakentässä ja kimposi kohti sinistä planeettaa. Tähtäys oli tarkka. Meteori halkoi ilmakehää ja putosi lopulta mereen.

”Ähäkutti, ohi meni”, Z-Kakkonen ilkkui. ”Vesiesteestä saa nolla pistettä”. Oli hänen vuoronsa. Hän jännitti massalinkoritsan. Kappale kiihdytti suuntanaan kolmas planeetta. Sekin osui ilmakehään, muttei päässyt pinnalle asti, vaan hajosi Chelyabinskin yllä. Satoja loukkaantui.

”Kuka tahansa osuu noin isolla mötikällä”, X-Ykkönen sanoi. ”Katsos tätä.” Taas surahti kivi matkaan. Naps PAM. Intialainen bussikuski heitti henkensä. ”Bodyshot!”

Z-Kakkonen hörppäsi kaljaa. ”Isosetäni melkein voitti mestaruuden. Valtavat tuhot. Massa tosin disintegroitui ilmakehässä-”

”-Tunguskan yllä. Eikä yhtään uhria.”

Jokainen aamu

Releet naksahtelivat avaruusaseman uumenissa. Ilmastointi pöhisi taukoamatonta huminaansa. Muutoin oli hiljaista. Mies katseli ikkunasta tähtien ikuista kiertoa ja odotti kärsivällisesti. Ikkunasta heijastuivat mustat, parrakkaat kasvot.

Radiolinkki hälytti. Mies naksautti linjan auki sanomatta mitään. Kesti tovin, ennen kuin maa-asema puhui.

”Huonoja uutisia.”

”Sitä minä arvelinkin.”

”Pelastusaluksen lähettäminen maksaa kolme miljoonaa. Tililläsi on kyllä palkkatuloja viisinkertaisesti, muttemme saa rahoja ulos. Olemme virkamiehiä. Laki estää.”

”Hankkikaa joku avustaja. Luvatkaa vaikka kaikki loput rahat palkkioksi.”

”Hyvä idea. Lähetämme miljoonia sähköposteja. Aivan varmasti joku tarttuu tarjoukseen. Ensi viikolla olet taas kotona.”

Ilmakehän reuna hehkui. 26 vuotta avaruudessa eikä näkyyn kyllästynyt, vaikka alkamassa oli sadastuhannes auringonnousu.

Makuelämys

”Tilukseni ovat piirikunnan laajimmat”, kreivi Quebech sanoi ja leikkasi palan mustasarvikuonopihviä.

Markiisitar de Brittaner tuhahti tuskin kuuluvasti.

”Kartanon seinät ovat käsityötä. Ikitammea ja älymarmoria, kultaa ja kvantillisia häiveverhoumia.”

”Eikö näitä ole joka jaarlilla?” Markisitar siemaisi vuoden 1796 chateau Petrusta.

Kreivi sävähti. Avioliittosuunnitelmien kannalta oli elintärkeää tehdä lähtemätön vaikutus markiisittareen. Oli tarpeen käyttää korttipelissä voitettua harvinaisuutta.

”Jos sallitte, markiisitar. Lasinne. Lisäisin ripauksen tähtitomua.” Markiisittaren silmät levisivät hämmästyksestä. Ulanbataarin meteoriitista hiukkastörmäytetty pöly oli maailman kallein makuaine. Sen väärentäminen oli mahdotonta.

Kreivi annosteli miljoonasmoolin tähtitomua kummankin lasiin. Markiisitar hymyili kujeilevasti.

Niin tähtientakainen molekuläärinen parviäly sai haltuunsa kaksi uutta biokonetta.

”Häivähtävän vaniljaista, eikö teistäkin?”