Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Alinen

Seison pimeässä enkä tiedä miten olen sinne päätynyt. Näkemättäkin tunnen maan valtaisan painon kaikkialla ympärilläni. Olen syvällä. Kuulen läähätystä.

Tuoksu ei ole vieras. Se tuo mieleeni kostean koirankarvan. Jokin karvainen hipaisee reittäni. Tajuan olevani alasti.

Otus kulkee sivuitseni. Kun menetän kosketuksen siihen, astun eteenpäin enkä pysähdy. Seuraan sitä. Luulen, että se on koira. Ehkä se vie minut pois täältä.

Emme ole yksin. En näe tai kuule niitä, mutta tiedän pimeydessä piilevän olioita. Ne tahtovat minulle pahaa. Haluaisin huutaa ja paeta päättömästi. Se olisi tuhoni.

Saavutan pilarin. Tunnen siitä törröttävät pääkallot. Tiedän, etten koskaan pääse pois. Äänettömästi pilari imee minut sisäänsä.

Mikki Hiiri avaruushädässä

Istuttiin iltaa systerin ja sen miehen kanssa. Muisteltiin menneitä, kaikkia niitä rankkoja juttuja, joita tehtiin nuorempina, ja kuunneltiin sitä musaa joka soi siihen aikaan. Sy Snootles, Modal Nodes, sitä vanhaa hyvää kamaa.

Yhtäkkiä ovi avautui. Voima värähti ikävästi ja laitoin jo käden valomiekalle odottaen sithejä tai ainakin vanhan kaartin keisarillisia. Sen sijaan ovella seisoi sellainen jawan korkuinen hiiri, mustat pallokorvat höristellen, punaiset housut jalassa.

Kysyin että mitä se tahtoi. Se piipitti olevansa uusi keisari tai jotain siihen suuntaan. Että me tehtäisiin nyt duunia sille. Enempää se ei ehtinyt. Systerin mies ampui sitä rintaan ja sanoi, että nyt ainakin ammuin ensin.

Hissi

Astun rappukäytävään ja jätän myrskyn puhaltamaan yksikseen. Ravistan vedet sateenvarjosta ja painan valonappia. Ei vaikutusta. Kävelen hissille ja painan toista nappulaa, mutta siitä on yhtä vähän hyötyä. Tilaan hissin. Sadepilvien tummentama myöhäisiltapäivä luo ankeaa tunnelmaa.

Hissi saapuu, ovet liukuvat sivuille. Hissikorissa seisoo tummansiniseen pukuun pukeutunut mies. Punainen solmio, kiiltävät kengät, nahkavyö. Asuun sopisi lierihattu, mutta hänellä ei ole päätä. Astun hissiin.

Painan kerrokseni nappulaa, numero kahdeksaa. Hissin koppi on ahdas, sopiva kolmelle aikuiselle tai kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Nojaan sateenvarjoa lattiaa vasten miettien, pitäisikö minun sanoa jotain säästä. Ehkä kuitenkaan ei.

Kahdeksannessa kerroksessa poistun hissistä. ”Hyvää päivänjatkoa”, sanon kumartaen.

Hylkyjen hautuumaa

Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.

Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.

Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.

Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.

Hylkyrosvot

Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.

Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.

Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.

En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.

Sitten odotan.