Aihearkisto: Raapale

Pakolaiset

Juna Ruotsiin oli lähtenyt Helsingistä jo tunteja sitten. Matkustajat olivat lapsia, vain muutama aikuinen kulki mukana valvojana.

”Mikä toi on?” Kalle kuiskasi ja tarrasi isosiskonsa hihaan. ”Ryssäkö?” Lähestyvässä ujelluksessa oli pahaenteinen sävy. Aino napautti turhautuneena ikkunaa peittävää Verlan pahvia.

”Ei kuulosta lentokoneelta. Odotas.” Aino vilkaisi, ettei valvoja katsonut päin, ja repi pahviin pienen reiän. ”Joku siellä kyllä lentää ja välkkyy.” Varoittamatta juna jarrutti voimakkaasti. Lapset paiskautuivat vaunuissa kuka minnekin.

Junan päästyä Tornioon kukaan ei osannut selittää viranomaisille, mitä oikein oli tapahtunut. Mutta Kalle tiesi, että jotain oli sattunut, jotain ikävää. Ainon silmät olivat nyt kultaiset, ja naurussa kuului kolkko sointi.

Päivän päätös

Eversti Fempus Tugit läimäytti aikakapselin luukun kiinni ja mulkoili alaisiaan. ”Te päästitte sen taas karkuun, niinkö?” Harva kehtasi kohdata hänen katseensa. ”Tätä sattuu niin säännöllisesti, että melkein luulisi sen olevan tarkoituksellista. No, missä se lymyilee?”

Korpraali Laverian osoitti karttaholoa. ”Luullaksemme aionipyörteen takana. Joko aikarautatievarikolla tai punaisen minuutin erämaan sekunttisoilla. Olemme aikeissa ajaa se Planckin verkkoon.”

”Ei tällä kertaa”, Eversti Tugit sanoi. ”Valmistautukaa laukaisemaan vuosisatain välinen temporaaliballistinen ohjus, historiafuusiokärjellä.” Kaikkia kauhistutti, mutta sotilas ei väitä vastaan.

Aikavirran vastarannalla leimahti, ja einsteinilaisessa käkikellometsässä värjötellyt karannut maanantai tikitti loppuun. Eversti irvisti alaisilleen. ”Pitäkää parempi vahti lopuista päivistä. Tämä sai luvan olla viimeinen karkausvuosi.”

Jäätä särkemään

Jäänmurtajalaivaston komentoaluksen kannella kapteeni Bob esiintyi dokumentaariryhmälle.

”Tehtävämme on historiallinen. Todistamme vääräksi niin kutsutun pyöreän Maan mallin. Sen vuoksi aiomme tunkeutua Antarktikaksi kutsutun jääseinämän läpi. Sehän ei onnistuisi, jos Maa olisi pallo ja jään alla tukeva manner.”

Pelkillä laivoilla ei olisi pötkitty pitkälle, joten Bob oli varannut mukaan tonneittain dynamiittia ja lämpöydinräjähteitä. Pian pitkin merta ajelehti valtava määrä jättimäisiä jäävuoria.

”Jotkut pelkäävät operaation nostavan merenpintaa”, haastattelija sanoi. Bob vain tuhahteli. Kuukaudessa jääkanjoni venyi satojen mailien mittaiseksi.

Lopulta odotettu päivä koitti. Viimeinen valli jäätä sortui. Vesi syöksyi avaruuteen laivoineen päivineen. Kapteeni Bob tunsi voitonriemua. Ainakaan häntä ei päästäisi syyttämään merenpinnan nousemisesta.

Urheilupuiston singulariteetit

Mentiin liikuntatunnilla urkkapuistoon. Loppukevään päivä, pilvinen taivas. Pirun kylmää. Opettaja ilmoitti, että nyt juostaan kuupperia.

Juoksin Urpilan ja Kososen kanssa. Itäkaarteessa Sami alkoi kertoa tarinaa Kaapo Kesselistä, jolla oli meidän koulun Cooper-ennätys. ”Alle kymmenen minuuttia.”

Sanoin että paskapuhetta. Anne komppasi Samia ja sanoi, että Kessel oli oikaissut keskikentän halki. Juossut mustien aukkojen välistä, taivuttanut aika-avaruutta.

Mä nauroin. Mustat aukothan on satua. ”No missä se Kessel on nykyään?” mä kysyin.

Anne nyökkäs kohti valotonta, yönmustaa keskikenttää. ”Se yritti uudestaan, eikä palannu koskaan.”

”Sen jälkeen ne pystytti tän aidan”, Sami sanoi. ”Joskus jotkut kiipee sen yli ja yrittää oikasta. Sitä sanotaan Kessel-juoksuksi.”

Yöllinen messu

Asiakkaiden poistuttua messukeskus hiljenee. Pimeys nousee. Keskiyön madon hetkellä ovet avautuvat uudelleen.

Hämäräperäiset ostajalaumat lähtevät kiertelemään uusia osastoja soihtujen ja lyhtyjen valossa. Kamppailu on kovaa. Kiivaimmat kiistat kirjoista käydään loitsuin ja hampain.

Salakirjojen osastolla pitkätukkainen tsuppari tuuraa omistajaa. Ei, Necronomiconin näköispainos on loppu. Seuraavana yönä lisää. Stepanin koodeksista on vain kopion puolikas. Varjot taipuvat ja hopeakello helkkää. Matts W. Croneliukset Mahtavat Ammoiset kyllä löytyy, jos herralla on massia.

Bibliofiili kurkistaa lompakkoonsa. Raha riittää joko Croneliukseen tai Koodeksiin. Mutta toisen avulla saisi tehtyä kultaa. Kaupat syntyvät. Cronelius syrjään. Bibliofiili lupaa palata seuraavana yönä.

Vaan turhaan tsuppari vartoo. Lopulta Cronelius palaa myyntiin.

Muistohetki

Kello kilkattaa. Alkaako hyökkäys? Ei, pako-operaatio. Nainen seisahtuu ikkunan ääreen. Ruudusta heijastuu etäisesti tutut kasvot. Kun muistaisi! Rannekkeessa lukee Jane D.

Kello soi lounaalle, mutta Jane ei kiirehdi muiden mukaan. Muistot ovat niin lähellä, hipaisun päässä, ja silti tavoittamattomissa. Sirpaleita. Välähdyksiä. Biljoonia sirpaleita Safiiripalatsin sortuessa.

Oliko hän siellä? Kuka? Kansanmurhasta syytetty itsevaltiasko? Kapinakenraalin neuvonantaja? Kenties tavallinen sotilas, taistelemassa toisten sotia.

Nyt hän on täällä. Vankina? Hoidossa? Onko niillä eroa? Katsovatko hoitajat häntä kyräillen? Vihaten? Kenties ne ovatkin vartijoita. Kiduttajia! Onko hänen henkensä vaarassa?

”Täällähän sinä. Lääkeaika”, valkotakki sanoo suihkauttaen aerosolia Janen suuhun.

Ikkunan takana loistavat tuhannen tähdet. Kuin Safiiripalatsin sirpaleita.

Ampiaiskomppania

Valtaistuinsali

Nuori sotanoita Albric mutristi ylähuultaan ja sanoi kuninkaalle: ”Ette tarvitse palkkamiekkoja. Teillä on minut.”

”Vain kokematon idiootti kuvittelee pystyvänsä pysäyttämään kokonaisen armeijan”, palkkasoturikomppanian komentaja Shabra ärisi.

”Vakuuttakaa minut, niin palkkaan komppanianne”, kuningas Lleon sanoi.

Linnanpiha

Sata miestä hyökkäsi kohti velhoa. Tulipallot kärvensivät lihaa. ”Ei vastusta”, Albric hekotteli.

”Entä jos vastustajia on tuhansia, ainoana päämääränään iskeä edes kerran?” Shabra kysyi ja suihkautti hajustetta Albricin päälle. Läheisiä vankkureita peittänyt tiukka kangas valahti maahan. Valtava ampiaisparvi syöksyi Albricin kimppuun. Tulipallot sinkoilivat turhaan.

”Luovutan”, Albric kiljui.

”Tapoit miehiäni ilkeyttäsi.” Shabra vapautti puulaatikosta pesällisen tarantula-ampiaisia.

Alle minuutissa kirkuva Albric oli polttanut itsensä tuhkaksi.

”Komppanianne on palkattu.”

Pommiuhka

22.2.2016

Nukkumalähiön pihatie. Parkkeeraan poliisiautorivistön taakse. ”Mikä tilanne?”

”Naapuri näki naisen rakentamassa pommia.” Savannah nyökkää kohti kadun toisella puolen olevaa taloa. Hymyilevä, vanha mies kuistilla heilauttaa kaukoputkeaan tervehdykseksi.

”Leonor Delgado, teoreettisen fysiikan professori. Ollaan saatu kontakti. Taloon saa mennä yksi neuvottelija.”

”Siksi minä olen täällä.” Panen virka-aseeni suurieleisesti auton konepellille ja kävelen taloon.

”Mieheni kuoli viikko sitten”, Leonor sanoo. ”Tämä on ainoa keino.”

”Itsemurha ei ole koskaan vaihtoehto.”

”En minä kuolla aio. Tämä on aikapommi.”

Haa! Laukaisin hänen kädessään on siis hämäystä. Taklaan hänet suoraan ovesta ulos. ”Milloin se räjähtää?”

Leonor pudottaa laukaisimen. ”Nyt.”

Pommi laukeaa. Takioniräjähdysrintama murskaa kokonaisia viikkoja olemattomiin.

1.2.2016

Pienriistaa

Kissa tepasteli sisään. Missä lie huininut, jokirannassa vai autotallin takana, yhtä kaikki saalis sillä oli hampaissaan. Päästäinen tällä kertaa. Anne otti käsikirjoitusnivaskan ja hätisti lemmikin ulos syömään, ettei tulisi verta matoille.

Kissa pyydysti kaikkea pientä, joka liikkui. Lintuja, jyrsijöitä. Anne vilkaisi eilen kirjoittamiaan sanoja. Eilisiltana tarina oli vielä tuntunut kulkevan, mutta nyt kerronta oli täynnä vikoja.

Illalla Anne korjaili tekstiään ja kirjoitti lisää. Mutta nukkumaan mennessään hän ei ruokkinutkaan kissaa, tai päästänyt sitä ulos. Ansaitkoon ylöspitonsa.

Aamulla Anne ensi töikseen tarkasti kirjoittamansa. Edelleen priimaa proosaa. Alakerrassa matto oli veressä. Pöydän alta löytyi irtosiipi.

Sen jälkeen ei paskatekstikeiju enää Annea piinannut.