Aihearkisto: Raapale

Raapale 153 – Laituri (1.6.)

Laituri

”Minä olen aina pitänyt näistä rauhallisista hetkistä”, sanoi mies. Meren pinta oli tyyni ja heijasteli laskevan kuun siltaa aamuyön viime hetkinä. ”Erityisesti sinun seurassasi”, hän lisäsi huokaisten ja katsoi vierellään kulkevaa naista. Nainen kulki ääneti.

”Muistatko, kun tapasimme ensi kerran? Näin sinut laiturilla katselemassa auringonlaskua. En olisi rohjennut tulla puhumaan, ellei paras ystäväni olisi suorastaan pakottanut. Bestmanini.” Hymykuopat syvenivät miehen kasvoilla. ”Kävelimme rantaa koko yön. En uskaltanut edes ottaa sinua kädestä.”

He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Rantahiekan rikkoi vain yhdet jalanjäljet. ”Vannoimme, ettei mikään erottaisi meitä.”

Auringon ensimmäiset säteet karkasivat taivaalle yön sylistä. Yksinäinen nainen istahti laiturin raunioille pyyhkäisten poskeaan.

Raapale 152 – Lenkillä (31.5.)

Lenkillä

Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.

Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.

Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.

Aina vain alas. Pimeään.

Raapale 151 – Sheriffi (30.5.)

Sheriffi

Keskipäivä. Aurinko paistaa korkealta taivaalta. On paistanut jo kaksi kuukautta. Hylkeennahkaläppä saluunan oviaukossa heilahtaa ja Nanilek astuu pääkadulle.

Merikarjaparonin hyljepaimenet kannustavat pomoaan riehakkain huudoin. ”Seivästä se sheriffi!” he raakkuvat. ”Syötä sen jäännökset miekkavalaille!” Nanilek virnistää voittoisasti. Minä nielaisen. Olen saattanut esittää haasteen, josta en selviä, mutta sheriffinä en voinut jättää murhaa sikseen.

Pääkatu osoittaa navalle. Seison selkä pohjoiseen ja siristän silmiäni nähdäkseni vastustajani. Seisomme tuijottaen toisiamme jääaukean yli. Katsojat ovat vaienneet.

Lunnin parkaisu rikkoo lumouksen. Tempaisen harppuunan vyöltäni ja viskaan sen voimieni takaa. Samassa jokin jysähtää rintaani ja paiskaa minut kumoon.

Osuinko minä? Eniten sattuu, etten saa tietää, voittiko oikeus.

Raapale 150 – Sieppari (29.5.)

Sieppari

Avaan viimeisen kirjekuoren ja laitan taustapahviin kiinnitetyn unisiepparin varovasti sen sisään. Sulat eivät saa mennä ryttyyn. Perään livautan mainoslapun, jossa tarjotaan tämä käsityönä valmistettu ilmaisnäyte ja annetaan verkko-osoite, josta voi tilata lisätietoa. Suljen kuoren ja mumisen sitomisloitsun. Valmis kuori sujahtaa muiden joukkoon postilaukkuuni.

Valmista.

Pihalla hyppään pyörän päälle ja toimitan kolmetuhatta siepparia yksi kerrallaan ihmisten postiluukkuihin. Tämän kierroksen jälkeen käsijakoni kattaa lähes kokonaan neljä kaupunginosaa.

Tavalliset siepparit suodattavat pahoja unia. Minun tekemäni toimivat samoin, mutta nepä eivät vapautakaan pahoja unia tähtiin. Unet varastoidaan huolellisesti myöhempää käyttöä varten.

Armeija ei kelpuuttanut minun unienaseistamisuunnitelmaani. Odottakoon. Vielä minä näytän, mitä on todellinen painajainen.

Raapale 149 – Putous (28.5.)

Putous

Yksitellen aikakajakit liukuvat mutkan takaa. Etummainen kolmikko on tehnyt kaulan muihin ja kronomelat solahtelevat rikkoen muutoin tyynen ajan pinnan.

”Seuraava tarkistuspiste on viiden vuosisadan päässä”, huikkaa Donnel. ”Vauhtia vain.”

Kriz tähyilee rantoja otsa rypyssä. ”Ne ovat ohjeellisia. Kohteen maihinlasku on voinut tapahtua muulloinkin.”

”Murehdit liikaa”, vastaan. ”Rannat ovat liian jyrkkiä ennen 1600-lukua.

”Hiljaa, Markant”, komentaa Donnel.

”Mutta kun ne ovat.”

”Hiljaa!” Donnel toistaa. ”Kuunnelkaa.”

”Kuohuntaa? Mutta 1200-luvun seudun pitäisi olla rauhallista.”

Enempää en ehdi sanoa. Varoittamatta ajan virta räjähtää temporaalisiksi vaahtopäiksi. Putoan ajassa ja kajakkini osuu aukkoon, jossa historia virtaa itseensä. Kajakkini painautuu tyhjästä ilmaantunutta anomaalista kiveä vasten.

Olen ansassa.

Raapale 148 – Popkornisavotta (27.5.)

Popkornisavotta

Lastenjuhlat on ohi. Parin päivän reipas siivousurakka on tehty tyhjäksi yhdessä iltapäivässä. Mukeja ja lautasia on joka puolella, leluja yltympäriinsä ja sipsin muruset risahtelevat askelten alla.

”Popcorniakin on kylvetty lattialle oikein urakalla”, jupisen samalla, kun kerään kakkulautasia. Imurointisavotan jätän kyllä suosiolla seuraavaan päivään.

Aamulla havahdun rouskutukseen. Olohuoneen lattialla on lantioon asti ulottuva pelto.

”Popparit itivät yöllä”, sanoo Meri ja napsii valmiita, valkoiseksi poksahtaneita jyviä suoraan varresta.

”Sohvan luona kasvaa voilta maistuvia, telkkarin luona on vähäsuolaisia”, opastaa Milla.

Maistan yhtä. Ihan ehtaa tavaraa. ”Ensin kuulkaas aamupala, omppua tai jotain. Vasta sitten herkkuja.”

Enää pitää päättää, kaivanko esiin imurin. Vaiko sittenkin viikatteen.

Raapale 147 – Helvetinkolo (26.5.)

Helvetinkolo

Muistan kiireen ja ärsyttävästi rienaavan punaisen valon, joka ilkkui ja vittuili kuin haastaakseen. Sen lisäksi muistan satasta ajavan pakun, enkä juuri muuta.

Edessäni seisova heebo ei ole Pyhä Pietari, ei edes liki. Sillä on kaksi punaista sarvea ja ehdottoman pantava hymy.

”Tervetuloa”, se toivottaa, ”Keitäs sitä ollaan?”

Änkytän nimeni. Olen tapakristitty jos sitäkään, mutta tilanne alkaa stressata.

”Kyllä, nimi löytyy vastikään kuolleiden listalta. Mutta pukukoodi takkuaa. Meillä on tänään Helvetinkoloteema.”

Katson vaatteitani. Normipuku ja kraka.

”Jotain vähemmän arkista pitäisi olla. Vaikka nahkahousut. Tai stringit. Ja pääsymaksu on kaksikymmentä.”

Kaivelen taskujani. Löydän vain kortin.

”Kelpuutamme vain käteistä. Lähin ottopiste on kiirastulessa.”

Raapale 146 – Sulkemisaika (25.5.)

Sulkemisaika

Hyppään ajokista ulos melkein ennen kuin se on ruudussa. Juoksen ovea kohti epätoivon suomalla vimmalla. Univormuun verhottu hahmo on jo vetämässä sitä kiinni.

”Hei! Vieläkö ehtisi?” huikkaan hengästyneenä ja pysähdyn parin askeleen päähän puuskuttaen.

”Valitan”, sanoo hahmo, ”mutta on sulkemisaika.”

Hengitys kulkee viheltäen. Viittoilen ajoväylää kohden. ”Oli ruuhkaa. Ettekö voisi vielä päästää minua. Ei menisi kauan.”

Surullinen hymy kertoo jo, että mitään ei ole tehtävissä. ”Olen pahoillani, mutta maailmanloppu tuli jo. Avaamme uudelleen seuraavan suuren syklin alkaessa.”

Nyökkään ja myönnän tappioni. Ovessahan lukee: Avoinna 0-26000. Kelloni näyttää jo viikon vajaa 2013 AD.

Ei auta. Haen viinat sitten seuraavan maailman aikana.

Raapale 145 – Kaupunkihohtogolf (24.5.)

Kaupunkihohtogolf

Seison tiiauspaikalla tunnustellen tuulta. Puuskittaista. Rata on haastava, par-5. Kaikkialla ympärilläni levittäytyy öisen kaupungin valot joka suuntaan. Sadan metrin korkeudesta näen autojonojen mutkittelevan kaukaisuuteen. Tyhjän tontin tuolla puolen on greenikatto.

Voimakasta valoa hohkaava pallo seisoo tiin päällä. Arvioin etäisyyden vielä kerran. Onnistuminen on siinä ja siinä. Vedän henkeä, koukistan polvia ja lennätän pallon matkaan rennonnapakalla lyönnillä. Se piirtää ilman halki sinisenä hehkuvan kaaren, mutta sitten sivutuuli tarttuu siihen ja valojälki taittaa kohti jokea.

”Suoraan vesiesteeseen”, hörähtää pelitoverini ja asettaa oman pallonsa. ”Eikä tämä vielä ole edes hankalaa. Odotahan, kun päästään omakotitaloalueelle. Se on täynnä hiekkalaatikkobunkkereita ja orapihlaja-aidat ovat häijyä raffia.”

Raapale 144 – Ämledeh nälete (23.5.)

Ämledeh nälete

Valonheittimet pyyhkivät öljy-yhtiön toimitalon seinää kuin autoa vahaava Karate Kid. Niillä ei ole pienintäkään toivoa havaita minua, kun kiipeän sisään ikkunasta. En olisi uskonut, että kukaan on riittävän vainoharhainen asentaakseen varashälyttimen huoneeseen, joka on kuusikymmentä kerrosta maanpinnan yläpuolella. Mutta niin vain on. Vartija ryntää paikalle sekunneissa. Tempaisen katanat kainalokoteloistaan ja siivutan miehen ennen kuin hän ehtii antaa täyshälytyksen. Suuntaan kahvihuoneeseen. Hedelmäkori on keskellä pöytää kuin tarjottimella. Liian helppoa. Sylkäisen. Satatuhatta volttia räsähtää ikävästi. Lyön yhdellä iskulla pöydän neljään osaan ja katkon kaikki johdot. Kori ei koskaan ehdi lattiaan.

Päärynät mukanani pakenen kranaattikeskityksen läpi. Kujalla kranttu lehmäni vartoo jo vaatimaansa yöpalaa.