Aihearkisto: Raapale

Raapale 273 – Finaali (29.9.)

Finaali

Vähennän liikemäärääni ja tarraudun asteroidin pintaan. Tunnustelen sen koostumusta ja kokoa. Massiivinen. Iso. Tarkoituksiini sopiva. Muutan sen kurssia ja tönäisen sen sisäjärjestelmää kohti.

Laskelmani ovat tarkkoja, hyvin tarkkoja. Määritän vaivatta jokaisen kappaleen radan miljoonien vuosien skaalalla. Sille ei kuitenkaan ole tarvetta nyt. Muutama vuosikymmen riittää. Tönin pienempiä kiviä liikkeelle. Varoituslaukauksiksi. Sitten odotan.

Ensimmäisen ennustamattoman lähohituksen sattuessa ihmiskunnan läpi kulkee pieni pelon värähdys. Vaikka tapaus uutisoidaan, harva kiinnittää huomiota. Sitten tulee toinen ohitus, ja pelko kasvaa.

Kolmas, neljäs. Kymmenes. Kukaan ei enää välty paniikilta. Pelko ruokkii minua. Kuinka väristyttävän kiihkeää!

Viimein jättiläiseni saapuu.

Se ei mene ohi.

Kokonaisen lajin kuolonkauhu. Ekstaattista!

Raapale 272 – Ensisynnyttäjä (28.9.)

Ensisynnyttäjä

Aika tehdä osastokierros. Avaan potilaslistan silmää räpäyttämällä. Hyperlinkit asettuvat kauniisiin jonoihin. Huomaan, että rouva Keller on merkitty kotiutettavaksi. Päätän käydä hänen luonaan ensimmäisenä.

”Mitenkäs pikkuinen jakselee?” kysäisen. Vauva imee innokkaana rintaa. Painonkehitys on ollut erittäin suotuisaa.

”Hyvin! Hän herää syömään parin tunnin välein”, rouva Keller vastaa. ”Mutta on eräs asia, josta minun on pitänyt kysyä.”

”Niin?”

”Digitaalikopiosta.”

”Anteeksi?”

”Siis, tässähän tämä tyttö nyt on, fyysisenä. Mutta entä digitaalikopio? Lataanko sen netistä vai miten asia hoidetaan?”

”Ahaa, teille ei vielä ole luovutettu sellaista.” Otan taskustani tamagotchin ja siirrän siihen neuraalihologrammin sairaalan tietokannasta. ”Tässä on julkaisuversio. Varmuuskopiot kannattaa hoitaa sitten vakuutusyhtiön kautta.”

Raapale 271 – Sisämaailma (27.9.)

Sisämaailma

Herätessäni puun juurelta Kila istuu vieressäni silmät loistaen. ”Agartha ei ole koko maailma”, hän huudahtaa.

”Mitä muuta muka on?” huokaisen, ja venyttelen. Taas tämä keskustelu.

”Kokonainen maailmankaikkeus”, Kila sanoo ihan kuin hänen väitteessään olisi järkeä.

Nousen seisomaan. ”Usko nyt, Agartha on kaikki. Ei maan alla ole toista, kuperaa pintaa, jolla eläisi ketään. Aina sinä jaksat.”

”Tällä kertaa minulla on todisteita!” Kila johdattaa minut läheiselle kivelle. Siihen nojaa oudosti pukeutunut hahmo.

”Poika puhuu totta”, vieras sanoo. ”Te elätte maailman sisäpinnalla yhden tähden ympärillä. Mutta tähtiä on lukemattomia.”

”Hulluuksia”, puuskahdan

”Mikä se olikaan missä me elämme?” Kila kysyy.

”Dysonin kehä”, vieras vastaa.

Raapale 270 – Vampirismia vuokralähiössä (26.9.)

Vampirismia vuokralähiössä

Ryhdyin syömään päivittäin verilettuja. Puolukkahillolla totta kai, puolukat varjäävät huulet punaisiksi. Iltaisin istun parvekkeella juomassa punaviiniä. Lasista, pullon pidän piilossa.

Työpaikan vaihto kirpaisi. Veripankki ei halunnut palkata ketään, mutta ottivat ne ilmaisen harjoittelijan, kun oikein ruinasin. Asiaani helpotti, kun lupauduin ottamaan yövuoron. Siihen ei ollut tunkua.

Sitten etsin ohjeet, miten tehdä koirapillistä lepakoita houkutteleva malli. Puhaltelen siihen ennen töihin lähtöä viiniä naukkaillessani. Lepakoita lentelee talon ympärillä yleensä kymmeniä.

Hankin myös mustan viitan ja kulmahampaisiin klipsautettavat terävät kärjet. Ulkoseikkojen on oltava kohdallaan mielikuvien lisäksi.

Naapurini tokaisi kerran, ettei kaltaistani ruippanaa tarvinnut pelätä. Miten lie? Nyt se syö valkosipulia ja tilaa Vartiotornia.

Raapale 269 – Sodanjumalat (25.9.)

Sodanjumalat

”Miksi sinun pitää mennä?” Zabrina kysyy ja painautuu pimeydessä tiukemmin kylkeäni vasten.

”Oletko koskaan huomannut, että jokaisen planeetan hallintoaivot on nimetty jonkin sodanjumalan mukaan?” kysyn unisena.

”En ole ajatellut asiaa.”

”Miksihän niin on?”

”Nimet ovat kai aina olleet samat.”

”Mutta kuka ne antoi? Kuka ne nimesi?”

”Niiden rakentajat, luultavasti.”

”Keskustietokoneet rakennettiin jo kansallisvaltioiden ja korporaatioiden aikaan. Ei silloin tehty yhteistä nimipolitiikkaa. Yhdessä ei tehty mitään.”

Zabrina on hiljaa.

”Minä uskon, että koneet nimesivät itse itsensä.”

”Koneet? Eihän koneilla ollut omaa tahtoa. Aivoilla vasta.”

”Ja miksi juuri sodanjumalia?” mutisen unisena. ”Mistä se kertoo?”

”Siksikö menet?” Zabrina kysyy.

”Jonkun pitää selvittää salaisuus.”

Raapale 268 – Homekylät (24.9.)

Homekylät

Syksyn jälleen koittaessa riisumme vaatteemme ja kokoonnumme kesäkylän keskusaukiolle. Jokaiselta ajellaan karvat silmäripsiä myöden. Ensi vuonna olen riittävän vanha työhön. Minusta tulee ehkä karvojenajelija. Lopuksi kylvemme joessa, vaikka tiedämme, ettei se hävitä itiöitä.

Kun olemme nousseet laaksosta korkealle vuoristoon, katson vielä kerran palavaa kyläämme. Minua surettaa, vaikka tiedän sen olleen jo homeen mädättämä. On aika vaeltaa vuorten yli etelälaaksoon ja rakentaa uusi kylä talveksi.

Matkalla puhdistamme itsemme kylpemällä lumessa ja nukkumalla pakkasessa. Vaikka talven jälkeen home ajaa meidät taas tiehemme, emme halua viedä etelälaaksoon itiöitä ehdoin tahdoin.

Perillä rakennamme uuden talvikylän. Talvipäivänseisauksena saan hyviä uutisia. Minut on hyväksytty karvojenajelijan oppiin.

Raapale 267 – Lehmätaso (23.9.)

Lehmätaso

Katson kännykän karttaa ja huokaisen syvään. Käännyin varmaan vasemman sijasta oikeaan ja nyt olen laajan niityn aivan väärällä puolella. Kiertää en kyllä aio. Kiipeän aidan yli ja lähden taivaltamaan lehmihaan poikki.

Kantturat eivät minusta piittaa, huiskivat vain hännillään kärpäsiä. En ole landella ensimmäistä kertaa, joten osaan välttää liukumiinat sujuvasti. Kuljen siis vihellellen paita vyötäisille kietaistuna.

Reittini kulkee laihan lehmän läheltä. Taputan sitä ohikulkiessani toverillisesti. Syö sinä heinää, minä syön sitten sinut. Samassa eteeni aukeaa energiakurimus, joka imaisee minut sisäänsä.

Kun tokenen, minut ympäröi joukko kirvein aseistautuneita lehmiä. Luikahdan niiden välistä ja pötkin pakoon minkä pääsen.

Jos tästä selviän, ryhdyn kasvissyöjäksi.

Raapale 266 – Kukat (22.9.)

Kukat

Olen aina pitänyt kukista, vaikka ne ovatkin tappavia. Jokin niiden ulkomuodossa viehättää minua. Kenties terälehtien värillisyys, tai sitten pidän enemmänkin niiden tuoksusta.

Pienestä saakka minua on varoitettu niistä. Ei saa mennä lähelle, ei missään nimessä saa koskea. Äiti piti niiden nuuhkimista vastuuttomana, mutta aina välillä pääsin yksin ulos, ja haistelin niiden huumaavia tuoksuja.

Monta kertaa viilsin sormeni kukan terälehteen ja pienten haavojen vuotaessa verta valehtelin aina koskeneeni lasinpalasiin. En tiedä, uskoiko äiti satuihini.

Tuuli tulee kedolta, mutta en pakene sisään. Tunnen tuoksut puuskissa ja seison puhurin lennättämiä terälehtiä odottaen. Punainen ja keltainen ja sinertävä vihuri syöksyy aukean yli värien spiraalina.

Raapale 265 – Aikajekku (21.9.)

Aikajekku

Järsin omenaa seinään nojaten. Aurinko on jo laskemassa ja ilma on tiheänä tuhkaa, jota on satanut taivaalta tunteja.

Katselen pöydästäni aukion yli ensimmäisen vuosisadan roomalaisarkkitehtuuria. Vielä ennen aamunkoita tämä kaupunki hautautuu pyroklastiseen pilveen. Kuuma kiviaines ja myrkylliset kaasut tappavat yli kuusitoistatuhatta ihmistä.

Viskaan karan menemään ja nousen. Voisin varoittaa ihmisiä, mutta olkaamme realistisia. Jos puolitoistamiljoonaa tonnia sekunnissa materiaa taivaalle puskeva tulivuori ei riitä syyksi lähteä livohkaan, ei tuomiopäivän julistaminenkaan hyödytä. Ei, läsnäoloni syy on toinen.

Käyn useassa talossa jättämässä jälkeeni Rubikin kuutioita ja Eiffel-tornin pienoismalleja. Sitten astun taas aikakuplaan.

Joskus mietin, mitä jos aikamatkailun olisi keksinyt ensimmäisenä jokin vakavamielinen taho.

Raapale 264 – Kiertoratakirje (20.9.)

Kiertoratakirje

Avaruusmies katselee allaan kelluvaa sinistä planeettaa monen tunteen vallatessa hänet vuorollaan. Pelon, vääjäämättömän tuhon vuoksi. Kaipauksen kaikkea sitä kohtaan, mikä on jäänyt peruuttamattomasti taakse. Katumuksen. Kiitollisuuden.

Hänellä on aina ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, tuoda esiin sitä mitä oli sisällä. Siksi ei haittaa, vaikkei radio toimikaan. Hän päättää kirjoittaa kirjeen. Kun se on valmis, hän taittelee siitä paperilennokin.

Kirjepaperi on kuumuutta hylkivää ja kynänjälki avaruuden kestävää. Hänen sanansa pääsevät kyllä perille. Hetken hän harkitsee nimensä kirjoittamista loppuun, mutta muistaa sitten kerran kuulemansa japanilaisen tarinan.

Avaruuteen hukkuu muitakin avaruusmiehiä. Nimetön kirje tuo lohtua kaikkien heidän omaisille.

Hän heittää lennokin kohti planeettaa.