Aihearkisto: Fiktio

Raapale 512: Työmatkaaja

Työmatkaaja

madan katulamppujen loisteessa
vaihteisto rasahtaa
vaihdan pienemmälle
etteivät virtuaalihippiäiset
katoa ruudulta

pyydystän ne kaikki

sormia nipistää, ei kaikkia, vain niitä
jotka pilkottavat hanskan keskireiästä
peli vaatii sormikosketusta
taktista taktaalia
ja minähän pelaan vaikka hyy kuuraa parran

Gamer 4 life, yo

tornitalon kohdalla
tempaisen oikeaan
puikkelehdin kerrostalojen väliin
kiskaisen naukut matista
tänään en mene töihin
tai en ainakaan ajoissa

töissä ei saa esiintyä humalassa

korttelisokkelo jatkuu
ja jatkuu
ehkä se laajenee
kuin maailmankaikkeus
syöksyn eteenpäin
tahdon tavoittaa sen laidan

kelvinit vähenevät
jäädyn sisältä
kohti pintaa
jarrutan
kaikki särkyy
a t o m e i k s i
jälkeen jää teksti
”tämä juoma on jo käytössä”
ja taskumatti puolillaan jaloviinaa

Raapale 511: Iloinen tulitus

Iloinen tulitus

Yllätyksekseni tytöt eivät halunneet lähteä katsomaan raketteja jokirantaan, joten kaadan kahvini joukkoon ”aikuisten tulilientä”. Mutta kun puoliyö lähestyy, tytöt ilmestyvät toppavaatteissa olohuoneeseen ja häätävät minutkin ulkotamineisiin.

”Ei täältä näe ilotulitusta, mäki on välissä”, sanon ja kiskon saapikkaat jalkaani.

”Me tehtiin oma”, sanoo Milla.

”Äänetön, ettei koirat pelkää”, sanoo Meri.

Takapihan lumesta sinkoaa lasereita taivaalle. Siellä taitaa keikkua lennokkipeilejä, sillä laserit alkavat kimpoilla ympäriinsä. Kuvio muuttaa väriä ja muotoa, monimutkaistuu koko ajan. Kaunista!

Punertava kuvio päästää särähtävän äänen.

Maa vavahtaa. Lumihankeen aukeaa hornanliekkejä hohkaava railo. Sieltä kurottuu valtava, hamuava koura. Hörppään lasistani ja lykkään sen ojennettuun käteen.

”Hyvää uuttavuotta sinullekin”, huikkaan.

Raapale 510: Vieras tähtiportin takaa

Vieras tähtiportin takaa

Kerran jumala puhui minulle.

Ovelle koputettiin. Mustakulmainen, parrakas mies työnsi minut syrjään ja astui sisään. Hänen rintansa kohoili ja otsa kiilsi hiestä kuin kiivaan paon jälkeen.

Olohuoneessa hän ojensi minulle koristeellisen saviruukun. Mies sanoi, että minun tuli vartioida sitä henkeni uhalla, kunnes hän palaisi hakemaan sitä. Avata ruukkua ei saanut, tai saisin päälleni Ran kirouksen. Myöhemmin sain tietää, että niitä kutsutaan kanooppiastioiksi, joihin säilöttiin muinaisuudessa vainajien sisäelimiä. Miehen puhuessa hänen silmänsä välkähtivät, ja lankesin polvilleni. Kun rohkenin kohottaa katseeni, hän oli jo tiessään.

Siitä on vuosikymmeniä.

Joskus painan ruukun korvaani vasten. Värähdän aina.

”Päästä minut ulos, kuolevainen”, toinen jumala kuiskaa.

Raapale 509: Noidanmetsästäjä

Noidanmetsätäjä

Kaupunkimaisema kylpi infrapunassa ja saastesateissa. Grigori skannasi ympäristöä. Saalis piileskeli vielä, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se jäisi satimeen.

Signaali. Romahtaneen ostoskeskuksen raunioissa liikehti jokin rottaa suurempi. Grigori jännitti pneumaattiset jalkansa ja ponnisti katonreunalta. Parin loikan jälkeen hän seisoi ränsistyneen rakennuskompleksin edessä.

”Antaudu, noita”, hän huusi kaikuvaan pimeyteen. ”Pääset oikeuden eteen.”

Raunioista kantautui loitsimista. Grigori tunsi koneosiensa jäykistyvän. Vihollinen oli käynyt hyökkäykseen. ”Olkoon niin”, hän ärähti ja vapautti digiloiset kotelostaan.

Hetken kuluttua pimeydestä kuului rääkäisy. Grigorin raajojen liikkuvuus palautui kuin taikaiskusta. Hän hymähti ja lähetti raportin. Seuraavan kohteen koordinaatit saapuivat keskusyksiköltä.

Parissa viikossa noidat olisi hävitetty Salemista jälleen kerran.

Raapale 508: Legenda ensimmäisestä Nimeäjämestarista

Legenda ensimmäisestä Nimeäjämestarista

Jotta asiaan voi vaikuttaa taikuudella, pitää tuntea sen nimi vanhalla kielellä, luomisen kielellä, jota lohikäärmeet puhuvat. Kun saavuin Roken velhokouluun, opin tämän ensimmäiseksi. Mielessäni heräsi kysymys sanojen alkuperästä.

”Kuka lausui ensimmäiset sanat?”

”Ensimmäinen Nimeäjämestari. Hän puhui, ja Maameri muuttui olevaksi.”

”Hänkö loi koko maailman?” Pohdin kuulemaani. Luodakseen maailmaan piti osata nimetä jokainen niemi, jokainen ruohonkorsi, jokainen ihminen. Miten kukaan pystyi siihen?

”Ei vain tätä maailmaa, vaan monia muitakin. Lukuisia muita. Läntisen rannan, hainilaisten planeetat, ja Omelaksen.”

Yksi nimeäjä loi monta maailmaa. Se ylitti käsityskykyni. ”Mitä hänelle tapahtui?”

”Sama kuin kaikille olennoille. Hänenkin aikansa kului loppuun. Mutta hänen maailmansa, ne jäivät.”

Raapale 507: Lunta tulvillaan

Lunta tulvillaan

Seisahduin ikkunaan kahvimuki kädessä. Ulkona oli harmaan ankeaa, vaikka oli jouluaatto. ”Jenkkipukkia tuollainen ei haittaa, sen porotokka kun pystyy lentämään ilmojen halki”, mutisin ääneen, ”mutta aito pukki Korvatunturilta, se tarvinnee reen sijasta vesikelkan.”

Milla katseli samaa näkymää. ”Miten laskettelurinteillä on lunta, vaikka muualla ei ole?”

”Ne käyttävät lumitykkejä”, vastasin, vaikken suoraan sanottuna edes tiennyt, miten sellainen toimi.

”Tykkejä!” innostui Meri. ”Niin kuin merirosvolaivoissa!”

”Niin kai”, vastasin sen tarkemmin ajattelematta. Sitten tajusin virheeni. ”Ei tykkejä!” komensin. Ilmailuhallinto oli jo valittanut muutamaan otteeseen.

Tuntia myöhemmin pidin paussin kokkaamisessa ja vilkaisin uutissaittia. ”Jättimäiset lumipallot moukaroivat koko Etelä-Suomea”

”Katapulteista ei puhuttu mitään”, tytöt puolustautuivat.

Raapale 506: Prinsessan lähtö (29.12.2016)

Prinsessan lähtö

Tähtilaiva piirtyi avaruutta vasten. Nainen käveli laskusiltaa ylös kohti vastassa seisovaa miestä.

”Tervetuloa alukseen, teidän korkeutenne”, mies sanoi ja kohotti kätensä tervehdykseen. ”Vai pitäisikö teitä puhutella prinsessaksi tai kenraaliksi?”

Nainen levitteli sormiaan hetken ja huiskautti sitten kättään. ”Kunhan et ala nimittelemään komiteaksi. Miten päädyin tänne?”

”Uskoakseni hukuitte kuunvaloon ja-”

”Ja kuristuin rintsikoihini. Niinpä niin. Mitä seuraavaksi?”

”Eräs mies haluaa tavata teidät. Lyhyehkö, huvittelee päästelemällä droidimaisia piipahduksia. Taitaa olla uima-altaalla juuri nyt.”

”Ja minä kun jätin kultabikinit hiekkaerämaahan. Etkö tule mukaan?”

”Varron kapteenia. Eräs hyvä ystäväni on sellainen. Erittäin pätevä.”

Nainen naurahti. ”Minäkin tunnen yhden hyvän kapteenin. Vaikka onkin aikamoinen lurjus.”

(Tapahtunut aiemmin: Tähtimies astuu alukseen)

Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita

Raapale 505: Wichitan linjamies (1.9.16)

Wichitan linjamies

– Mikäs musiikki se täällä soi?
– Wichita Lineman. Löysin YouTubesta.
– Taitaa olla Glen Campbellia. Tästähän on myös REMin versio.
– Niistä minä en tiedä mitään.
– Sitä minäkin. Ei ole oikein sinun tyyliäsi. Niin että miksi?
– Uteliaisuutta. Risteilyllä pari vanhaa herraa kinasteli biisin merkityksestä tai jostain.
– Tiedätkö mistä sanat kertovat?
– Suoraan sanoen en tarkkaan. Kinan perusteella jonkun isästä, luulen, ja ehkä tolppa-apinoista.
– Toinen puoli ainakin pitää paikkansa, mutta siitä isästä en tiedä. Paitsi jos ne ajatteli symboliikan kautta, apina ihmisen esi-isänä ja silleen.
– Meinaatko? Ei sitten ihmekään etten löytänyt näistä mitään. Kolme eläinkirjasarjaa eikä ainuttakaan mainintaa tai kuvaa.
– Kuvaa mistä?
– No niistä tolppa-apinoista.

Raapale 504: Lohikäärmeen pää (13.4.16)

Lohikäärmeen pää

”Tytöt, auttakaas saamaan kassit mökille.” Yhtä hyvin voisin puhua pelkälle ilmalle. Ja puhunkin. Milla ja Meri ovat jo juosseet etsimään leikkikavereita. Nappaan viimeisen repun hampaisiini ja raahaan ryjät majapaikkaamme.

Täällähän oli jossain majatalo? Puuduttavan ajomatkan päällemaistuisi kahvi ja voileipä. Miksei munkkikin. Vaihdan fantastisemmat vaatteet ylleni ja lähden vaeltamaan polkua pitkin.

Majatalon ilmoitustaululla on muiden vieraiden jättämiä viestejä. Barbaari etsii työtä. Kadonnut: lasikenkä. Ostetaan peikonnahkoja. Istuudun pöytään ostosteni kanssa.

”Lohikäärmeen pää on kadonnut seinältä.”

Katson hölmistynyttä pitoemäntää. Kyse ei taidakaan olla pikkuilmoituksesta.

Ulkoa kuuluu lentoliskon karjuntaa, nahkasiipien pauketta ja lasten naurua. Ei siis paniikkia.

Mutta sumppi on silti syytä särpiä sukkelaan.