Yöjuttu
Kotini lähellä on luola, metsän kupeessa. Sanotaan, että se ulottuu koko mäen läpi kilometrien päähän hiihtomajalle asti. Itse olen ollut vain kymmenen metriä syvällä. Sen jälkeen kolo, josta luolan pitäisi jatkua, muuttuu liian kapeaksi.
On talvi ja olen kehunut lähteväni luolaan metsästämään vampyyrejä keskellä yötä. En oikeasti usko vampyyreihin, mutta haluan pönkittää oudon mainettani.
Yöllä on kova pakkanen, hengitys huuruaa. Kädessäni on teroitettu keppi. Pysähdyn. On kylmä, minua väsyttää. Pelottaako minua? Ehkä. Vuosien jälkeen, en osaa sanoa. Palaan kotiin.
Koulussa kerron olleeni yöllä vampyyrimetsällä.
Jatkan tarinan kertomista vuosien vieriessä, vaikken luolaan saakka päässytkään.
Vanhat historioitsijatkin asettivat hyvän tarinan tosiasioiden edelle.
Routakoto 
Scifielementti oli siis se ettei Simo muka uskaltanut? Kymmenen metriä – bullshit – kyllä mä ainakin muistan olleeni syvemmällä. Ja mä olin siellä ilman tammivaarnaa – toisin kuin eräät!
Sen verran kai jännitti, muistaakseni, että yhdessä porukalla sovittiin, että kummitusjuttuja kerrotaan lisää vasta kun päästään ulos.
Kuulin juttua että luola olisi sittemmin sortunut, pitääkö paikkaansa?
En ole kuullut sortumasta, enkä löytänyt siitä uutistakaan. Mahtaneeko olla tapahtunut.
Siitä en osaa sanoa, kuinka syvälle luolaan päästiin silloin nassikoina. Harmittaa, ettei silloin koitettu päästä kapeikosta läpi. sillä nyt ei enää mahdu millään.