Avainsana-arkisto: aikamatka

Raapale 111 – Sukupolvikuilu (20.4.)

Sukupolvikuilu

”Kiipeä, vanhus, kiipeä!”

”Haista vittu, runkkari. Minä olen vasta kolmekymmentä.” Kiskon itseni katolle tärisevin käsin. Miksi kukaan ei keksinyt laittaa köyteen solmuja? Mulkoilen itseäni. Olinko tosiaan noin ärsyttävä kloppi?

”Milloin minä ryhdyn kiroilemaan noin paljon?”

”Siperia kuule opettaa.”

”Entä milloin minusta tulee noin läski?”

”Kun jatkat pullan mussuttamista, vaikka aineenvaihdunta näyttää sinulle keskaria.”

Hiukseton minä kurkkaan nurkan takaa. ”Hiljempaa pennut, tai yllätys menee.”

Teiniminä katson minua ja vanhaminua. ”Entä milloin minulta lähtee tukka?”

Vanhaminä virnistän. ”Kalju on valinta. Kaljuus ei ole.” Viittaan nuoremmat minut luokseni. ”Kerronko odotellessamme, miten minusta tuli homo?”

Järkytyn itsekin, mutta on ihanaa nähdä pelkoa nuorilla kasvoillani.

Raapale 100 – Temporaalikenturio (9.4.)

Temporaalikenturio

”Synkronoikaa aikakoneenne!” Komentoni kaikuu lähtöhallissa. ”Muistakaa, kohteemme on kokenut ja vaarallinen. Saapumiset vuoden välein persikankukkien aikaan. Varioikaa päivää ja paikkakoordinaatteja kunnolla.”

Myönnän, minua kaivelee edelleen Shang-dynastian aikainen fiasko. Menetimme puolet operaattoreista liian tiukan koordinaattitäsmäyksen vuoksi. Saavuimme vuosittaiseen väijytykseen.

”Herra vuosisadanpäämies.” Vastavalmistunut aika-agentti nostaa kätensä. ”On alkanut liikkua huhuja mahdollisesta historiasingulariteetista.” Hänen äänensä haipuu.

Olen yllättynyt. Singulariteeteista ei ole tapana keskustella julkisesti. Päätän kuitenkin puhua suoraan, liian paljon on vaakalaudalla.

”Aikalinjaromahduksen riski on suuri. Jos agitaattori saa taivuteltua keisarin vetämään Kiinan tutkimuslaivaston takaisin, Uudet Mantereet voivat joutua eurooppalaisten käsiin. Se muuttaisi koko nykyisyyden.”

Kohotan käteni tervehdykseen. ”Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu teidän onnistumisestanne.”

Raapale 80 – kokoontuminen (22.3.)

Kokoontuminen

Juuri kun saan kaljan korkatuksi ovikello soi. Siellä olen minä, neljän pizzan kanssa. ”Nuo riittävät nipin napin kaikille”, huomautan. ”Sanoinhan, että kannattaisi varautua.”

”Korttini ei kelpaa nyt”, vastaan. ”Piti pärjätä sillä käteisellä mitä oli. Hyvä etteivät katsoneet setelien kuvia tarkemmin. Miten niin ei riitä?”

Päästän itseni sisään. ”Meitä on tullut lisää.” Kymmenen minua istuskelee olohuoneessa. Lasken pizzat pöydälle. ”Kaksi pepperonia, yksi jauheliha ja yksi vege.”

Teiniminä lipittää siideriä ja nyrpistää nenäänsä. ”Miten hemmetissä minusta tulee idunpurija? Vedonlyönti vai nainen?”

Minä puolestani haluaisin tietää, miksi olen päättänyt kokoontua juuri tänään ja juuri minun luonani.

Puhelin soi. Minä soitan. ”Tehtävänne on tässä…”