Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Meditaatioharjoitus

Keskity. Tuijota tiiviisti eteesi, sitä monitoria tai kirjaa tai tablettiä siinä silmien edessä. Hukuta äänet pois, häly katoaa kaukaisuuteen. Sillä ei ole merkitystä. Nyt kuvittele, että joku seisoo takanasi. Seisoo aivan hiljaa, liikkumatta, koskematta, hengittämättä. Tunne se ihollasi, tunne se sisälläsi.

Älä katso taaksesi.

Nyt, koita vakuuttaa itsellesi, että takana ei sittenkään seiso ketään. Siellä ei seiso ketään. Ei ketään. Ei edes aivan hiljaa. Usko se, vaikka ihoa kihelmöi ja niskaa sekä kuumottaa että kylmää.

Älä katso taaksesi.

Uskotko siihen? Että siellä ei ole ketään? Vai kuuluiko takaasi hiljainen kahahdus? Hivelikö hienoinen henkäys niskaasi?

Oletko yksin?

Kuka sitten seisoo takanasi?

Isäni, mainari

Hakut iskivät syvään roskakasoihin. Päivä oli pitkällä ja hiki virtasi. Jätekekojen välisessä laaksossa kaivava mainari huudahti. Suoni oli löytynyt. Lyttääntyneiden säilyketölkkien kerrostuman alta paljastui paitsi tonnikaupalla sanomalehtipaperia myös muinaisten antikvariaattien hylkäämää roskakirjallisuutta. Lukemistoja, tietosanakirjasarjoja, kirjavalioita. Pian tunneli porautui kymmenien metrien syvyyteen.

Maasta riivitty selluloosa ajettiin laittomiin rikastamoihin, joissa raakakirjallisuudesta uutettiin juonikaaria, henkilöhahmoja ja miljöökuvauksia. Puhdistusprosessin jälkeen ne pakattiin suihkepulloihin, joiden ponnekaasuna käytettiin kuumennettuja kriitikon kyyneleitä. Perjantaisin teatterikieltolain aikaisten suljettujen kabareeluolien kätköissä pyöritettiin mustan pörssin huutokauppoja, joissa bestselleristit taistelivat inspiraatiosuihkeista nälkäisten uusien kykyjen kanssa.

Sinä vuonna Finlandian voitti romaani ammattitautiensa riivaamasta kaatopaikkamainarista, joka löysi emosuonen, mutta menehtyi lopulta kirjapölykeuhkoon ja lukutoukkiin.

Tähtituulen viemää

Kaukana takana vanha galaksimme liukuu seyfertistä kvasaariksi. Tähtien kirkkaus kohoaa kohti superluminenssia ja miljoonien parvina ne leimahtavat haipuakseen taustasäteilyyn. Materia suistuu keskuksen singulariteettiin kirkuen.

Edessä siintää toinen galaksi, uusi kotimme. Kaikkialla ympärillä on vain mustaa. Muu maailmankaikkeus on laajentunut valohorisontin tuolle puolen. Siirtokunta-alus syöksyy sitä kohti lastinaan ihmiskunnan jäänteet.

Aluksen vauhti lähenee kvantti kvantilta valonnopeutta kykenemättä koskaan saavuttamaan sitä. Tyhjä musta maailmankaikkeuden rakenteessa laajenee ja kasvaa, eikä sitä sido einsteinilais-materialistinen nopeusrajoitus. Muun maailmankaikkeuden ulottumattomiimme ajanut inflaatio juoksee kanssamme kilpaa ja kirittää ainokaista galaksia kovempaan karkuun.

Lopulta kumpikin galaksi etääntyy nopeammin kuin aluksemme lentää. Ihmiskunnan rippeet jäävät ajelehtimaan tähtituuliajolle ajan loppuun.

Ensitreffit

Sä muistat sen punatukkaisen tytön geologian kurssilta? Se pyysi treffeille, kun oltiin kuuperätutkimuksen kenttäretkellä. Sovittiin, et tavataan lauantaina.

Sillä oli semmonen vanhahko raketti ja ehdotti kiertorata-ajelua. Mä aattelin, et hei jes, pussailua maatamossa.

Päästiin kirtoradalle. Likka kävi kuumana. Se riisu ittensä ja sit mut. Hiukan suudeltiin ja kopeloitiin, sit se sujautti mut sisään.

Voin kertoo, et nolla-gee-seksi ei oo niin helppoo ku pornoholoissa. Vaatteet leijuu tiellä, pienikin työntö myös työntää erilleen. Ja jos ei varo, lopussa kaikki paikat on täynnä eritteitä. Kaikki.

Raketti oli sen mutsin. Ajoaine loppu. Hinausfirma ilmotti omistajalle tilanteesta.

Siks en siis oo ollu koulussa pariin viikkoon.

Pikkuoravat

Kadun toisella puolella kolme oravaa kisailee keskenään. Pysähdyn katsomaan. Ne kipittävät puunrunkoa ylös ja alas, kiertävät jonossa spiraalina sen ympäri. Hymyilen.

Yksi niistä juoksee latvaan, hyppää sähkötolppaan ja siitä johtojen päälle. Samassa välähtää. Suojaan silmiäni. Kuuluu rääkäisy, ja orava tymähtää tonttiin pensasaidan viereen. Muut oravat kipittävät paikalle.

Surevatko ne? Ihan kuin ne silittäisivät toveriaan. Hiivin lähemmäs. Palaneen karvan alta paistaa metalli.

Käristynyt kurre nytkähtää ja nousee takajaloilleen. Se huomaa minut. ”Helvetti, jätkät”, se kimittää. ”Älkää istuko sen pelisilmän päällä.”

Lähipuihin ilmestyy lisää pörröhäntiä.

”Sori, ihminen”, robokurre sanoo. ”Tätä sun ei olis ollu lupa nähdä.”

Sen kaveri paljastaa purukalustonsa. ”Tosi on.”

Pandemia

Epidemia oli jo paisunut maailmalaajuiseksi, kun lingvistikko Kielonen ryhtyi tutkimaan tapausta. Tulokset olivat huolestuttavia.

”Olen jäljittänyt epidemian alkuperän Turun yliopiston kielitieteen laitokselle. sen murreanalyysilaboratorioissa on tehty luvattomia semantiikkakokeita ja vahingossa kehitetty uusi kieli. Se tartutti pätkätyöllistetyn assistentin ja pääsi pakenemaan -k’ráf-k-.

”Tavalliset tappajakielet, kuten englanti, kiina ja espanja, toimivat pitkällä aikavälillä. Puhutaan vuosisadoista. Tämä synteettinen kieli on paljon tehokkaampi. Yhdessä kuukaudessa se on tuhonnut tuhansia pikkukieliä ja käynyt jo lukuisten vähäisempien kimppuun.

”Arvion mukaan isot kieliryhmät katoavat alle vuodessa. Pienemmät kansalliset kielet, kuten ruotsi, suomi, norja -sn-ruffam- korvautuvat jo lähiaikoina. Nyt esitän vastaiskusuunnitelmani.

”Ensiksi on syytä -purum- -girdáh- -auva’h- -nibi-

Spekulatiivinen kirjailija

Nuorena miehenä
halusin kirjailijaksi
kirjoittaa kirjan
olla kuuluisa
olla menestynyt
olla ihailtu

Ajattelin kirjaa
suunnittelin juonta
visioin kaarta
hahmoista viis
Mitä merkitystä niillä on?
Hahmot tulevat myöhemmin
ja tekevät mitä käsketään

Kirjoitin monta kirjaa
kaikki päässäni
paperille ei päätynyt sanaakaan
Aina kiire opiskella
tai laistaa opiskelusta
kavereiden kanssa
kemistien toimistolla
tai Scifiluolalla

Joskus sitten
kun ehdin paremmin

Ideat syntyivät
ja kuolivat
neuronien pauhussa
jättämättä jälkeensä kuin muiston
ideasta joka saattoi olla hyvä

Miksen ryhtynyt kirjoittamaan
neljännesvuosisata sitten?
Ei se olisi ollut sen vaikeampaa
kuin tänäänkään

Nyt vasta ymmärrän
vaikka sen aina tiesin
Huonon kirjan voi aina korjata
kirjoittamatonta ei koskaan

Viimeinen tekoni

Elämiäni kahdeksaakymmentä vuotta ovat sävyttäneet epäitsekkyys ja onni. Löysin miehen, joka on pysynyt rinnallani tähän päivään asti. Synnytin kolme lasta, joista jokainen uskalsi tavoitella haluamaansa elämää muiden odotuksista piittaamatta. Vuosikymmenten työni paransi maailmaa. Niin, olen elänyt onnellisen elämän.

Nyt teen kuolemaa, ja mustan magian kultti väijyy luitani. He uskovat, että onnellisen elämän saaneen luut suovat vahvan taian. Uskon samaan. En salli sitä.

Perheeni on saapunut hyvästelemään minut. Vaellan pimeässä talossa ja murhaan heidät vuoteisiinsa yksi kerrallaan. Tuikkaan tuleen julkaisemattomat tutkimukseni. Perintöni leijuu tuhkana taivaalle. Sydämeni särkyessä pysäytän kultin pahuuden.

Vankilassa kuollessani ymmärrän. Uhraukseni oli epäitsekkäin tekoni. Elin sittenkin onnellisen elämän.

Prinssin paluu

Muinainen persialainen soturiprinssi. Minä olen sellainen, he sanovat. En ole. Olen keski-ikäinen perheellinen kaivosmies Oregonista. Niin minä huudan. He eivät kuuntele.

Huoneessa leijuu makea haju. Hiilipannuista nousee sinistä savua. Istun tuolissa, johon minut on sidottu. Päälläni on valkea kaapu. Nainen maalaa siihen ohuella siveltimellä outoja merkkejä. Toinen pirskottaa kirvelevää öljyä otsalleni. Kolme miestä soihdut kädessä messuaa vieraalla kielellä.

He haluavat herättää tietoisuuteni. Soturiprinssin tietoisuuden. He ovat tehneet niin ennenkin. Olen ollut häränajaja Traakiassa, kirjuri Goguryeon kuninkaan hovissa, orja Novgorodissa. Tunnen jonkun havahtuvan sisälläni. Taistelen vastaan. Häviän.

Samalla kun he juhlivat prinssinsä uudestisyntymää, minä haivun olemattomiin.

Niin kuin joka kerta aiemminkin.

Generaattori

Huuto halkoi yötä. ”Apua! Auttakaa!” Sandra kompuroi reunavalliin ja tuiskahti nurin. Neljän zombien rypäs paarusti perässä. Sandra alkoi kiljua.

Läheisestä talosta syöksyi esiin tumma tyttö miekka kädessä. Zombiet lakosivat mossahdellen. ”Nyt sisko turpa kiinni”, hahmo suhautti. ”Sisään siitä.”

Kellarissa oli lämmintä ja kodikasta. ”Miten?” Sandra ihmetteli. ”Onko sinulla generaattori?”

”Eräänlainen. Voin näyttää, mut et sitten friikkaa. Et kilju, onks selvä? Kalmot kulkee ääntä kohti.” Sandra lupasi.

Naapurihuoneessa oli kaksimetrinen juoksupyörä. Siinä ravasi zombie iPod kaulalla killuen. ”Kalmot ei pysähdy koskaan”, Aniyah sanoi. ”Siistii, eiks?”

Sandra uikahti. Aniyah virnisti. ”Sen nimi on James. James Watt. Voin hankkii sullekin oman, jos haluut.”