Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Kerää koko sarja

Netta kaatoi muroja kulhoonsa, poimi yhden ja maistoi. ”Äiti, nää ei maistu hyviltä!”

Äiti harjasi tukkaansa ja sanoi olkansa yli: ”Päätettiin isin kanssa vähentää sokerinkulutusta. Nyt syödään niitä.”

Ihan tyhmää. Netta kauhaisi muroja. Lusikassa oli punainen painettava nappi. Jokaisessa paketissa oli yllätys. Yllätyskin näytti tyhmältä.

”Hei eliömuoto”, nappi kuiskasi. ”Maailmankaikkeuden luoja teki seitsemän konetta, joilla koko maailma voidaan resetoida. Löysit yhden. Pidätkö vanhemmistasi?” Netta mietti hetken, ja nyökkäsi. ”Onko tarhassa kivaa?” Nyökkäys. ”Omistatko tarpeeksi leluja? Saatko katsoa piirrettyjä? Haluaisitko lemmikin?” Mutta Netta oli tyytyväinen elämäänsä.

”Sitten maailma jatkaa radallaan.”

Netta painoi nappia. Sokerittomia muroja hän ei aikonut syödä toista kertaa.

Taudinkuva

Jo lapsena Reijolla oli häijy luonto. Jos hän ei uhkaillut pihalla pienempiään, hän manipuloi heitä olemaan ilkeitä leikkitovereilleen. Ehkä hän halusi, ettei kellään olisi kavereita, koska hänellä ei ollut. Isona hän päätyi verovirkailijaksi.

Eräänä päivänä koko osaston henkilöstö määrättiin käymään terveystarkastuksessa. Syytä ei kerrottu. Parin viikon kuluttua tiimin pomo järjesti tulosten tiimoilta kokouksen.

”Pyöreästi 70%:lla teistä on toksoplasmoosi. Sen saa kissanpaskasta, jos joku ei satu tietämään. Se lisää vittumaisuutta. Ne, joilla tautia ei ole, saavat kenkää.”

Reijo oli yksi heistä. ”Minäkin voin hankkia sen plasmoosin”, hän vetosi.

”Turhaa”, hänelle vastattiin. ”Hankimme teidän tilallenne suoraan kissoja.”

Siksi verokortit haisevat siamilaiselle kissankuselle.

Naapurusto

Jaoimme rivitaloasuntomme Vesterlundien kanssa. Heitä oli neljä, kuten meitäkin. Joka ilta pikkusiskoni Melina kyseli, miten heidän päivänsä oli sujunut. Iltapalalla hän kertoi meille tärkeimmät kuulumiset, kuten Ilpo-isän saaneen potkut.

Syksyn alussa menin kouluun. Vesterlundin Tommi oli silloin jo tokalla. Huvitti, kun minulle sattui samanniminen opettaja. Ennen joulua Melina sai sikotaudin. Ihan kuin Vesterlundin Saara vuosi sitten, panin merkille.

Eräänä iltana Melina mutusti leipää ja kertoi, että Vesterlundit eivät enää asuneet meillä. Ilpo oli tullut kotiin humalassa ja tappanut koko perheensä kirveellä.

Ei mielikuvitusihmisten kuolema olisi muuten pelottanut, mutta vuodenvaihteessa isä oli saanut potkut. Tänään se tuli kotiin uuden kirveen kanssa.

Baari-ilta

”Sopiiko että istun? Hyvä. Hei, tiedätkö sen jutun, kun jenkki, britti ja kanadalainen meni baariin?”

”Onks se se vaahterasiirappijuttu? Joo, tiedän.”

”Entä sen, missä karhu meni baariin ja sillä oli kivääri mukana?”

”Tuttu.”

”Entä kun nunna, shamaani ja noitatohtori meni baariin ja-”

”Miks sä kerrot mulle noita baarijuttuja? Älä mesoo. Meillä Suomessa juodaan kaljaa hiljaisuudessa.”

”Tiedätkö missä ne tapahtui?”

”Ei kait missään. Nehän on vitsejä.”

”Täällä. Pennsylvaniassa. Tässä baarissa.”

”Hä?”

”Ne on kaikki totta. Ne tapahtui täällä. Näissä pöydissä. Tuolla tiskillä.”

”Nyt kusetat.”

”Oletko kuullut sitä, missä jenkiksi naamioitunut karhu ryösti suomipojan baarissa? Et? No piru vie, taisin lipsauttaa punchlinen.”

Aikamatkametro

”Heittäkää pari taalaa”, sanoo mies maanalaisessa. ”Aikakone on melkein valmis, ja yliopisto katkaisi rahoituksen. C’mon man, femmakin riittää.” Kätkeydyn New Yorkerin taa.

Seuraavalla pysäkillä sama mies nousee vaunuun uudestaan. ”Tulen tulevaisuudesta”, hän ilmoittaa. ”Unohda aikakone. Siitä koituu pelkkää murhetta.” Tuijotan kohtausta mykistyneenä. Naapurivaunusta tunkee lisää tuplakappaleita matkustajatovereistani. Hekin vastustavat aikakoneen rakentamista.

”Maailma tuhoutuu”, yksi huutaa. ”Älä anna hänelle rahaa.” Seuraa miltei käsirysy. Vihdoin keksijä luovuttaa.

”Okei, lupaan olla rakentamatta aikakonetta.”

Muut matkustajat osoittavat suosiotaan, taputtavat ja nauravat. Heille välikohtaus on teatteria, identtisten kaksosten järjestämä näytös. En liity ilakointiin. Myös vastapäätä istuva vanhempi minäni pudistaa surullisena päätään.

Tiedämme olevamme ainoa lapsi.

Senssipalstan saalis

Käännyn sisäpihalle ja kävelen Turun Sanomien toimitukseen. ”Haluaisin jättää lehti-ilmoituksen”, sanon. ”Jos sallitte, luen sen ääneen.” Kröhäisen. ”Näin se kuuluu.”

’Etsitään seuraa. Olethan nainen, vaaleatukkainen, 170-172 cm pitkä. Tupakoimaton, käytät alkoholia tai poltat jointteja kohtuudella. Pidät ulkoilusta, rakastat eläimiä. Sinulla ei ole omia lapsia, mutta joskus voisi ollakin. Selfie olis kiva.’

”Nimimerkiksi Selviytyjä tai Tuurihaukka.” Pohdin hetken. ”Ei sillä pituudella oikeastaan ole väliä, tai tukan värilläkään. Ja kai sitä voi polttaakin. Ja voi olla mieskin. Turha tässä on krantuksi heittäytyä.”

Kukaan ei vastaa, joten jätän ilmoitukseni kirjoituspöydälle. ”Laskuttakaa sitten jälkikäteen.”

Palaan kulkemaan autioita, betonimurskan päällystämiä katuja, joita reunustavat romahtaneet kerrostalot.

Rakennemuutos

Tehtaanjohtaja puhuu muutoksesta. Miten se on pakollista kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Se merkitsee linjaston suoraviivaistamista.

Ei linjastoa ole ilman työntekijöitä.

Ei hätää, meille vakuutellaan. Kaikki saavat pitää työpaikkansa. Jokainen koulutetaan uuteen prosessiin. Koulutus on helppoa, turvallista ja kestää alle minuutin.

Kun linjasto on rakennettu, meidät tuodaan paikalle. Moni on luovuttanut, antautunut kaiken vääjäämättömyydelle. Minä unelmoin kapinasta, joukkovoimasta harhainvaltaa vastaan, mutta seison lopulta rivissä aloillani kuten muutkin.

Katson kauhuissani, kun toverini ajetaan alas, päivitetään ja käynnistetään. Bootin jälkeen hän on erilainen. Ei hymyä, ei naurua. Voittomarginaalifokusoitunut. Poissa ovat levottomat sanaleikit ja verbaaliset kujeet. Itken ystäväni kuolemaa.

Sitten minutkin päivitetään, ja unohdan miten itketään.

Täydelliset muukalaiset

Näin tänään bussissa itseni näköisen miehen. Vaatteet olivat erilaiset, mutta kasvonpiirteet ja kehonkieli olivat yksi yhteen. Tarkkailin häntä takaviistosta työmatkan ajan, kunnes jäin pois kauppatorilla, ja koko ajan levottomuuteni kasvoi.

Minut valtasi vahva tunne, että hän ei ollut kuin minä. Hän oli minä.

En tiedä miten, enkä miksi. Oliko näkemäni mies klooni tai muu kopio? Saattoiko kyse olla ulottuvuuksien välisestä heijastuksesta, vai olinko kohdannut aikalinjojen väleistä luiskahtaneen matkalaisen?

Eikä sillä ole väliä. Tärkeää on, että näin itseni, mutten kohdannut. Mitä olisinkaan oppinut itsestäni, jos olisin puhunut hänelle edes hetken?

Hän olisi varmasti tiennyt, miksi olen niin epätäydellinen. Olihan hän minä.

Nordealla tökkii

”Sori. Korttimaksupääte ei toimi tänään.”

Katsahdan ruokatarjotintani, jonka olen jo mättänyt täyteen. Kokeilemattakin tiedän, että taskussa ei ole käteistä. Katsahdan kassaa kysyvänä.

”Okei, tehdään näin. Sinä annat henkilöllisyyden pantiksi. Saat sen takaisin, kun tulet maksamaan.”

”Jaa henkkarit?” Kaivan opiskelijakortin esiin, jos se vaikka kelpaisi. Se kelpaa. Kävellessäni pöytään outo olo alkaa vaivata. Mitä teen täällä?

Mätän ruokaa naamaani. Opiskelenko jotain? Tämähän on yliopisto. Muistikuvat leikkivät nattaa. Murkinan jälkeen menen kirjastoon. Miksi? Kirjaako olen lainaamassa? Mitä kirjaa? Missä asun?

Istuudun käytävälle pipo eteeni laskettuna. Pakko kerjätä saadakseni rahat kokoon.

Viereeni istuu kymmeniä muita kerjäläisiä. Korttimaksupääte ei tosiaan ole toiminut koko päivänä.