Aikamatkametro
”Heittäkää pari taalaa”, sanoo mies maanalaisessa. ”Aikakone on melkein valmis, ja yliopisto katkaisi rahoituksen. C’mon man, femmakin riittää.” Kätkeydyn New Yorkerin taa.
Seuraavalla pysäkillä sama mies nousee vaunuun uudestaan. ”Tulen tulevaisuudesta”, hän ilmoittaa. ”Unohda aikakone. Siitä koituu pelkkää murhetta.” Tuijotan kohtausta mykistyneenä. Naapurivaunusta tunkee lisää tuplakappaleita matkustajatovereistani. Hekin vastustavat aikakoneen rakentamista.
”Maailma tuhoutuu”, yksi huutaa. ”Älä anna hänelle rahaa.” Seuraa miltei käsirysy. Vihdoin keksijä luovuttaa.
”Okei, lupaan olla rakentamatta aikakonetta.”
Muut matkustajat osoittavat suosiotaan, taputtavat ja nauravat. Heille välikohtaus on teatteria, identtisten kaksosten järjestämä näytös. En liity ilakointiin. Myös vastapäätä istuva vanhempi minäni pudistaa surullisena päätään.
Tiedämme olevamme ainoa lapsi.
Routakoto 