Aihearkisto: Raapale

Uhrilahja

Muutama vuosi ennen kuolemaansa Artturi Koskela innostui itämaista ja vaihtoi jopa uskontoa. Monasti hän luennoi aiheesta pojalleen Samuelille, mutta tiedolla ei koskaan ollut tapana tarttua tämän päähän. Perintö oli iso, mutta siinä oli ehto. Artturi halusi, että Samuel uhraa hänelle tuonpuoleisessa tarvittavia asioita. Rahaa, palvelijoita, huvila, vaatteita. Polttamalla, kuten tapa oli.

Helvetin kymmenennellä tasolla Artturilla oli asiat hyvin. Talo oli samanlainen kuin Paraisten mökki ja puvut kuin vaatturin tekemät. Helvetin rahaa ei ollut, mutta demoneille kelpasivat eurotkin. Jopa hovimestari näytti vanhalta Albertilta. Milloin Samuel oli oppinut piirtämään näin hyvin?

Ilta-Roskan lööppi huusi: Hirvittävä murhatuhopoltto Paraisilla. Rikas perijä edelleen paossa poliisia.

Vaihtoehtomusiikkia

Levylautasella pyörii Beatlesin punk-vaikutteinen kasarilatta Everyday Chemistry.

Lapsena kertoilin tarinoita matkoistani toisiin maailmoihin. Kun aikuiset alkoivat katsoa kieroon ja kaverit kysellä lääkityksestäni, ymmärsin vaieta. En voinut viedä ketään mukanani.

Vaihdan soittoon Metallican Deadpool-soundtrackin. Cliff Burtonin basso kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Nykyään pidän retket omana tietonani. Jos joku ihmettelee menemisiäni, annan ymmärtää, että minulla on salasuhde jonkun naidun henkilön kanssa.

Sittenkin kotimaista, synasoundilla. Leevi and the Leavingsia, mutta Porkkanapelto vai Presidentin mehukestit?

Ainoa särö salaisuuksissani on muualta tuotu musiikki, jota soitan bileissäni. Bändeillä on eri historiat ja diskografiat. Kaverit luulevat minun löytävän koko ajan nerokkaita tribuutteja.

Seuraavaksi soitan Elviksen Metal Heavenin.

Luontainen selviytyjä

Mä synnyin galaksin vaarallisimmalla planeetalla. Tähtikartoissa sen nimi on Pyrrus, se sijaitsee siellä Harrison-sektorin perukoilla, mutta kaikki tuntee sen Kuoleman planeettana.

Sinne ei piipahdeta kylään. Karskeinkin karbuusi käy läpi monen viikon treenin tai luonto tappaa sen alta minuutin. Kaikki on myrkyllistä, kasvit, eläimet, ja kaikki käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Meillä skidit oppii ampumaan napakymppejä vuoristoradalta ennen kuin ne oppii konttaamaan.

Kerran yhteysalus toi yhden mimmin. Se nauro varoituksille ja kiros kuin komppaniallinen punkkareita. Sitten se marssi viidakkoon ilman varusteita.

Viikon kuluttua se palasi. Elävänä. ”Miten?” mä hämmästelin.

”Synnyin Australiassa”, se sanoi.

Helvetti! Mä luulin, että Australia on pelkkä myytti.

Köpiksen ropotti

Usein maailmanloppu lähtee liikkeelle hyvistä aikeista.

”Monen lemmikin omistaja käy päivisin palkkatyössä. Me voisimme tehdä oppivia älyleluja, jotka tarjoavat virikkeitä kotiin yksin jätetyille eläimille.” Näin epäilemättä on insinöörin ajatus kulkenut.

Lauma ihmisiä juoksi kiljuen pitkin katua. Flashmob, ajatteli Henry ja näppäsi pari hyvää toimintakuvaa. Samassa kuului ukkosen jylyä. Myrskynhän täytyi olla melkein päällä, mutta silti ei satanut. Pahoin aavistuksin Henry kurkisti nurkan taa.

Känny käteen. ”Moi. Se sähköjänis kun ostettiin Köpikselle kaveriksi viime viikolla. Köpis on vähän modannut sitä. Milloin pääset kotiin?”

Rakennukset murentuivat tomuksi. Taivasta vasten piirtyi jättikokoinen pupumecha, joka pani paraikaa Laajasaloa päreiksi lasersilmillään.

”No, semmoinen keskikokoinen kiire.”

Ken söi kesävoin

”Onhan teillä nyt numeroni ylhäällä?” Kirsi sanoi ojentaessaan avaimet asunnon uudelle omistajalle. ”Outouksien varalta.”

”Tää munakas on kärähtänyt. Eksä laittanu rasvaa?” Minna tökki ruokaa lautasellaan. Rami vakuutti laittaneensa.

Seuraavalla viikolla Minna poltti kanasuikaleet pannuun kiinni. Varmasti hän oli käyttänyt voita. Outoa.

Haa! Tätäkö edellinen omistaja oli tarkoittanut?

”Minä mietinkin, että muuttaako se mukana vai jääkö kotiin.”

”Ai mikä?”

”Kasperin haamu. Kissani. Kuoli jo vuosikymmen sitten. Se rakasti voita. Aina piti antaa nokare, kun paistoi jotain.”

”Sekö sen voin nyt vie?”

”Kummitusta ei pannun kuumuus haittaa. Laittakaa uhrinokare ikkunapöydälle niin paisto onnistuu. Eikä mitään margariinia, tai vaihdatte kissanpissaisia lakanoita viikon ajan.”

Kirjanne ovat myöhässä

Pekka poistui kirjastosta reppu lukemista pullottaen. Sumu velloi iltahämärillä kaduilla, ja liikenteen humu imeytyi usvakiehkuroihin.

Mikä se oli? Sivukadulla vilahti hahmo. Seurasiko joku? Pekka kiirehti nurkan ympäri. Käsi tarrasi niskaan.

Tyypillä oli lyhyt parta, komeat joskin kalpeat kasvot, ja terävät kulmahampaat. Pekka uikutti. Ei olisi pitänyt lainata Stokeria ja Ricea. Sitten hän keksi. ”Etkös sä ole se nuortenkirjailija? Se joka tekee kans historiallisia romaaneja ja dekkareita.”

”Olen minä.”

”Huh, hetken luulin-”

”Vampyyriksi?” Kirjailija naurahti.

”Niin.”

”Tuotteliaimmat meistä tarvitsevat lisäenergiaa. Muuten ei sivuja synny.”

”Mulla ois Red Bullia.”

Mutta kumpikin tiesi, että kyse oli lukijoiden verestä. Melkein sama asia. Punaista sekin.

Hyvää nimenvaihtopäivää

Kauhein jouluni oli, kun enoni kuoli. Minusta oli juuri tullut Jennifer, mutta muistan sen silti hyvin selvästi.

Eno oli antanut nimilahjaksi junaradan. Pidin silloin junista. Myin sen pois, kun olin Brad. Ostin rahoilla pienen robottirakennussarjan.

Paras ostos ikinä. Tutustuin erääseen vähän vanhempaan tyttöön, joka piti roboteista. Olin silloin Eloise ja se oli jo Michael, mutta ikäero ei haitannut. Rakenneltiin paljon yhdessä. Sitten siitä tuli Stephanie ja se lähti yliopistoon, mutta me pidettiin yhteyksiä.

Huomenna sillä on nimenvaihtopäivä. Gregory luulee saavansa nimilahjaksi jonkin robottijutun. Tavallaan saakin. Aion pyytää sitä vaimokseni. Pukeutuneena mechapukuun. Jos se sanoo kyllä, mulla on sille oma mecha.

Spiritisti

Jane ansaitsi elantonsa pitämällä spiritistisiä istuntoja. Surevat omaiset hakivat viimeistä yhteyttä rakkaidensa kanssa, ja Jane soi sen heille.

Huone oli hämärä. Jane puhui kielillä ja huusi kauheuksia. Seinät jyskyivät ja omaiset itkivät kauhuissaan. Se oli hirveää, ja silti aina heitä riitti.

Ei Jane puhunut heidän kuolleilleen, ja se olin minä, joka jyskytti ja ulisi seinissä Janen pyynnöstä. Nautin siitä.

Eräänä päivänä Janen puheille tuli arvovaltaisia miehiä. ”Ei sinulla ole yhteyttä henkimaailmaan”, he sanoivat. ”Huijari. Joudut vankilaan.” Jane puhkesi itkuun.

Syöksyin seinän läpi ja revin heiltä silmät päästä. ”Vai ei yhteyttä?” raivosin. Ei Jane kaikille kuolleille puhunut. Mutta hän puhui minulle.

Kuravettä

Yritätte huijata minua, perkeleet. Esitätte väitteitä, joita en uskoisi muutoinkaan, enkä ainakaan aprillipäivänä. Kuinka hölmönä te minua pidätte?

Turun linnaa ollaan siirtämässä Tampereelle ja protestiryhmä haluaa muodostaa ihmisketjun sitä estämään. Lähipubissa on kaljamaistiaiset, ja toinen baari tarjoilee ilmaista viskiä. Tuomikirkosta tehdään Euroopan goottilaisin lehmien keinosiementämö. Näytänkö niin hyväuskoiselta?

Nauran hatarille yrityksillenne horjuttaa todellisuudentajuani. Linja-autoja, pussilakanoita, teflonpannuja. Mistä te keksitte hölmöjä ideoitanne? Perintäkirje? Lääkemääräys? Humpuukia, sanon minä. Painovoimalaki? Pah, laki, kaino ehdotus korkeintaan. Ettekö usko?

Siispä kiipeän Fibonacci-torniin ja todistan sen. Olen lähettänyt ilmoituksen aikeestani jokaiseen mediaan. Ketään vain ei näy.

Oma vikansa. Astun reunan yli. Kohoan huutaen kohti asvalttia taivaalla.