Aihearkisto: Raapale

Raapale 511: Iloinen tulitus

Iloinen tulitus

Yllätyksekseni tytöt eivät halunneet lähteä katsomaan raketteja jokirantaan, joten kaadan kahvini joukkoon ”aikuisten tulilientä”. Mutta kun puoliyö lähestyy, tytöt ilmestyvät toppavaatteissa olohuoneeseen ja häätävät minutkin ulkotamineisiin.

”Ei täältä näe ilotulitusta, mäki on välissä”, sanon ja kiskon saapikkaat jalkaani.

”Me tehtiin oma”, sanoo Milla.

”Äänetön, ettei koirat pelkää”, sanoo Meri.

Takapihan lumesta sinkoaa lasereita taivaalle. Siellä taitaa keikkua lennokkipeilejä, sillä laserit alkavat kimpoilla ympäriinsä. Kuvio muuttaa väriä ja muotoa, monimutkaistuu koko ajan. Kaunista!

Punertava kuvio päästää särähtävän äänen.

Maa vavahtaa. Lumihankeen aukeaa hornanliekkejä hohkaava railo. Sieltä kurottuu valtava, hamuava koura. Hörppään lasistani ja lykkään sen ojennettuun käteen.

”Hyvää uuttavuotta sinullekin”, huikkaan.

Raapale 510: Vieras tähtiportin takaa

Vieras tähtiportin takaa

Kerran jumala puhui minulle.

Ovelle koputettiin. Mustakulmainen, parrakas mies työnsi minut syrjään ja astui sisään. Hänen rintansa kohoili ja otsa kiilsi hiestä kuin kiivaan paon jälkeen.

Olohuoneessa hän ojensi minulle koristeellisen saviruukun. Mies sanoi, että minun tuli vartioida sitä henkeni uhalla, kunnes hän palaisi hakemaan sitä. Avata ruukkua ei saanut, tai saisin päälleni Ran kirouksen. Myöhemmin sain tietää, että niitä kutsutaan kanooppiastioiksi, joihin säilöttiin muinaisuudessa vainajien sisäelimiä. Miehen puhuessa hänen silmänsä välkähtivät, ja lankesin polvilleni. Kun rohkenin kohottaa katseeni, hän oli jo tiessään.

Siitä on vuosikymmeniä.

Joskus painan ruukun korvaani vasten. Värähdän aina.

”Päästä minut ulos, kuolevainen”, toinen jumala kuiskaa.

Raapale 509: Noidanmetsästäjä

Noidanmetsätäjä

Kaupunkimaisema kylpi infrapunassa ja saastesateissa. Grigori skannasi ympäristöä. Saalis piileskeli vielä, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se jäisi satimeen.

Signaali. Romahtaneen ostoskeskuksen raunioissa liikehti jokin rottaa suurempi. Grigori jännitti pneumaattiset jalkansa ja ponnisti katonreunalta. Parin loikan jälkeen hän seisoi ränsistyneen rakennuskompleksin edessä.

”Antaudu, noita”, hän huusi kaikuvaan pimeyteen. ”Pääset oikeuden eteen.”

Raunioista kantautui loitsimista. Grigori tunsi koneosiensa jäykistyvän. Vihollinen oli käynyt hyökkäykseen. ”Olkoon niin”, hän ärähti ja vapautti digiloiset kotelostaan.

Hetken kuluttua pimeydestä kuului rääkäisy. Grigorin raajojen liikkuvuus palautui kuin taikaiskusta. Hän hymähti ja lähetti raportin. Seuraavan kohteen koordinaatit saapuivat keskusyksiköltä.

Parissa viikossa noidat olisi hävitetty Salemista jälleen kerran.

Raapale 508: Legenda ensimmäisestä Nimeäjämestarista

Legenda ensimmäisestä Nimeäjämestarista

Jotta asiaan voi vaikuttaa taikuudella, pitää tuntea sen nimi vanhalla kielellä, luomisen kielellä, jota lohikäärmeet puhuvat. Kun saavuin Roken velhokouluun, opin tämän ensimmäiseksi. Mielessäni heräsi kysymys sanojen alkuperästä.

”Kuka lausui ensimmäiset sanat?”

”Ensimmäinen Nimeäjämestari. Hän puhui, ja Maameri muuttui olevaksi.”

”Hänkö loi koko maailman?” Pohdin kuulemaani. Luodakseen maailmaan piti osata nimetä jokainen niemi, jokainen ruohonkorsi, jokainen ihminen. Miten kukaan pystyi siihen?

”Ei vain tätä maailmaa, vaan monia muitakin. Lukuisia muita. Läntisen rannan, hainilaisten planeetat, ja Omelaksen.”

Yksi nimeäjä loi monta maailmaa. Se ylitti käsityskykyni. ”Mitä hänelle tapahtui?”

”Sama kuin kaikille olennoille. Hänenkin aikansa kului loppuun. Mutta hänen maailmansa, ne jäivät.”

Raapale 507: Lunta tulvillaan

Lunta tulvillaan

Seisahduin ikkunaan kahvimuki kädessä. Ulkona oli harmaan ankeaa, vaikka oli jouluaatto. ”Jenkkipukkia tuollainen ei haittaa, sen porotokka kun pystyy lentämään ilmojen halki”, mutisin ääneen, ”mutta aito pukki Korvatunturilta, se tarvinnee reen sijasta vesikelkan.”

Milla katseli samaa näkymää. ”Miten laskettelurinteillä on lunta, vaikka muualla ei ole?”

”Ne käyttävät lumitykkejä”, vastasin, vaikken suoraan sanottuna edes tiennyt, miten sellainen toimi.

”Tykkejä!” innostui Meri. ”Niin kuin merirosvolaivoissa!”

”Niin kai”, vastasin sen tarkemmin ajattelematta. Sitten tajusin virheeni. ”Ei tykkejä!” komensin. Ilmailuhallinto oli jo valittanut muutamaan otteeseen.

Tuntia myöhemmin pidin paussin kokkaamisessa ja vilkaisin uutissaittia. ”Jättimäiset lumipallot moukaroivat koko Etelä-Suomea”

”Katapulteista ei puhuttu mitään”, tytöt puolustautuivat.

Raapale 506: Prinsessan lähtö (29.12.2016)

Prinsessan lähtö

Tähtilaiva piirtyi avaruutta vasten. Nainen käveli laskusiltaa ylös kohti vastassa seisovaa miestä.

”Tervetuloa alukseen, teidän korkeutenne”, mies sanoi ja kohotti kätensä tervehdykseen. ”Vai pitäisikö teitä puhutella prinsessaksi tai kenraaliksi?”

Nainen levitteli sormiaan hetken ja huiskautti sitten kättään. ”Kunhan et ala nimittelemään komiteaksi. Miten päädyin tänne?”

”Uskoakseni hukuitte kuunvaloon ja-”

”Ja kuristuin rintsikoihini. Niinpä niin. Mitä seuraavaksi?”

”Eräs mies haluaa tavata teidät. Lyhyehkö, huvittelee päästelemällä droidimaisia piipahduksia. Taitaa olla uima-altaalla juuri nyt.”

”Ja minä kun jätin kultabikinit hiekkaerämaahan. Etkö tule mukaan?”

”Varron kapteenia. Eräs hyvä ystäväni on sellainen. Erittäin pätevä.”

Nainen naurahti. ”Minäkin tunnen yhden hyvän kapteenin. Vaikka onkin aikamoinen lurjus.”

(Tapahtunut aiemmin: Tähtimies astuu alukseen)

Raapale 505: Wichitan linjamies (1.9.16)

Wichitan linjamies

– Mikäs musiikki se täällä soi?
– Wichita Lineman. Löysin YouTubesta.
– Taitaa olla Glen Campbellia. Tästähän on myös REMin versio.
– Niistä minä en tiedä mitään.
– Sitä minäkin. Ei ole oikein sinun tyyliäsi. Niin että miksi?
– Uteliaisuutta. Risteilyllä pari vanhaa herraa kinasteli biisin merkityksestä tai jostain.
– Tiedätkö mistä sanat kertovat?
– Suoraan sanoen en tarkkaan. Kinan perusteella jonkun isästä, luulen, ja ehkä tolppa-apinoista.
– Toinen puoli ainakin pitää paikkansa, mutta siitä isästä en tiedä. Paitsi jos ne ajatteli symboliikan kautta, apina ihmisen esi-isänä ja silleen.
– Meinaatko? Ei sitten ihmekään etten löytänyt näistä mitään. Kolme eläinkirjasarjaa eikä ainuttakaan mainintaa tai kuvaa.
– Kuvaa mistä?
– No niistä tolppa-apinoista.

Raapale 504: Lohikäärmeen pää (13.4.16)

Lohikäärmeen pää

”Tytöt, auttakaas saamaan kassit mökille.” Yhtä hyvin voisin puhua pelkälle ilmalle. Ja puhunkin. Milla ja Meri ovat jo juosseet etsimään leikkikavereita. Nappaan viimeisen repun hampaisiini ja raahaan ryjät majapaikkaamme.

Täällähän oli jossain majatalo? Puuduttavan ajomatkan päällemaistuisi kahvi ja voileipä. Miksei munkkikin. Vaihdan fantastisemmat vaatteet ylleni ja lähden vaeltamaan polkua pitkin.

Majatalon ilmoitustaululla on muiden vieraiden jättämiä viestejä. Barbaari etsii työtä. Kadonnut: lasikenkä. Ostetaan peikonnahkoja. Istuudun pöytään ostosteni kanssa.

”Lohikäärmeen pää on kadonnut seinältä.”

Katson hölmistynyttä pitoemäntää. Kyse ei taidakaan olla pikkuilmoituksesta.

Ulkoa kuuluu lentoliskon karjuntaa, nahkasiipien pauketta ja lasten naurua. Ei siis paniikkia.

Mutta sumppi on silti syytä särpiä sukkelaan.

Raapale 503: Bardikisan paras (12.4.16)

Bardikisan paras

”Se jokipeto oli valtaisa ja verenhimoinen.” Ihmisjoukko nuotion ympärillä kuuntelee tarinankertojaa herpaantumatta. ”Se oli koitunut lukemattomien matkamiesten turmaksi. Minä päätin tehdä siitä selvää. Väijyin joella monta päivää, ja kun otus vihdoin ilmaantui, tartuin sotakirveeseeni ja-”.

”Pötyä”, huutaa joku. ”Kirves? Sinulla muka?”

Tarinankertoja kröhäisee. ”Tartuin nuijaani ja hyökkäsin pedon kimppuun tulta syösten.” Yleisö kohahtaa. Tulta? Jännittävää! ”Puhkuin liekkejä niin, että joki kiehui. Sitten-”.

”Höyrystit kokonaisen joen? Mahdoitko sittenkin vain huudella rannalta kirouksia?”

Yleisö naureskelee. Tarinankertoja tuhahtelee närkästystään. ”Joka tapauksessa ajoin pedon pois niiltä seuduin ikiajoiksi.”

”Mahtoiko sittenkään onnistua?”

”Kuka siellä pimeässä herjaa? Näyttäydy!”

Mutta vastauksena on vain evien läiskintä joen pinnalla.

Raapale 502: Sydänasiaa (11.4.2016)

Sydänasiaa

Tulin ostaneeksi sydämen. Olin matkalla baarista kotiin, kun pitkään trenssiin pukeutunut nuorimies puhutteli minua ovisyvennyksestä. Hänellä oli myytävää. Muistoja, tunnetiloja, ajatuksia. Ja sydän.

Mietin, että ehkä varasydän olisi hyvä, jos oma vaikka särkyisi. Kääntelin sitä kädessäni, mutta murtumia ei näkynyt. Ostin sen muistolla jouluateriasta kahden vuoden takaa. Kuka exäänsä haluaa muistella?

Aamulla tajusin, että eihän se sydän minulle sopisi. Se sykki enkeleille ja vaahtokarkeille ja auringonlaskuille. Minä olen salmiakkimiehiä, ja tykkään pysytellä sisällä.

Lehdessä oli pikku-uutinen sydänvarkaudesta. Kolmikymppinen nainen oli huomannut sen puuttuvan joogaretriitin jälkeen. Olikohan ostokseni varastettu? Poliisille en uskaltanut mennä. Luulisivat vielä varkaaksi.

Huomenna vien sen vaivihkaa löytötavaratoimistoon.