Aihearkisto: Raapale

Hississä ei saa leikkiä

”Se on korealainen leikki”, Nashota kertoo välitunnilla. ”Kuljet hississä kerroksesta toiseen. Jos teet sen oikeassa järjestyksessä, pääset toiseen maailmaan.”

”Uskallatko?” Maired haastaa minut yrittämään. ”Hiivitään isän työpaikalle ensi yönä.”

Kilahdus kaikuu tyhjässä aulassa. Hissin ovet aukeavat. Nashota ja Maired supattavat takanani.

Tiedän, että he yrittävät petkuttaa minua. He eivät kertoneet viidennessä kerroksessa hissiin astuvasta tytöstä, jolle ei saa puhua, eivätkä miten toisesta maailmasta pääsee takaisin. He ovat kateellisia, tahtovat minusta eroon.

Vai yrittävätkö he lähettää minut takaisin? Virnistän salaa. Miten he voisivat tietää, että minä olen se tyttö hissistä?

Käännyn ja tartun heidän käsiinsä. Huutojen kaiku kuolee hissin oven sulkeutuessa.

Soturin vala

Vyötän säilän kupeelleni ja nousen ratsuni selkään. Kotini jää taa, kun suuntaan aron poikki kohti kukkuloita, kohti kunniaa, kohti taistelua. Mielessäni näen jo vihollisteni silvotut ruumiit laoenneena kentälle, kun kohotan tapparan kohti taivasta ja lausun voitetuille soturin rukouksen. Aurinko kiiltää öljytyllä ihollani ja kannustan hevoseni villiin raviin.

Muinaiset sankarit, vielä seison rinnallanne jumalten saleissa. Kautta Conanin ja Howardin, kautta Ferronin ja Hiltusen, kautta Oivas Repäsen ja Jyrkäksen, pian minäkin saan maistaa taistelua ja sotaa! Kuulen jo korvissani vihollisarmeijan ratsujen jylyn.

Kukkulalta eteeni aukeaa autio aro. Poliisilennokki kaartelee ympärilläni. ”Kansalainen, heittäkää aseenne maahan”, se julistaa.

Nauruni nousee taivaisiin. Voitto tai kuolema!

Syvä uni

Tervehdys!

Et näe mutta kuulet. Ihmettelet missä olet. Se on normaalia. Minä kerron.

Liityit CryoFuture-liikkeeseen 2020-luvulla, kun olit saanut ensimmäisen sydänkohtauksesi. Henkivakuutuksesi siirrettiin liikkeen nimiin, ja sillä kustannettiin ruumiisi säilöminen siihen asti, että lääketiede voisi parantaa sinut. Useimmat aikalaisesi pitivät sinua hulluna.

He olivat väärässä. Kylmäsäilö onnistui. Nyt voimme herättää nukkujat ja korjata heidän ruumiinsa. Emme kuitenkaan tee niin.

Emme nimittäin voi korjata sinua itseäsi. Vanhentuneet arvosi ja uskomuksesi eivät sovi yhteiskuntaamme. Emme halua sinua. Säilömme sinut uudelleen odottamaan sellaista maailmaa, joka on valmis sopeuttamaan kaltaisiasi reliikkejä yhteisöönsä.

Emme voi luvata, että näin koskaan tapahtuisi.

Tämä lakisääteinen ilmoitus päättyy tähän.

Akuankkapäinen mies

Laitan nauhurin pöydälle. ”Okei, aloitetaan. Ja pitää sanoa, että aluksi luulin tätä joksikin oudoksi vitsiksi, kun sain työmääräyksen päätoimittajalta. Ei millään pahalla.”

”Mä oon jo tottunu.”

”Okei. Millaista sun lapsuus oli?”

”Kyl sä tiedät kakarat. Ku toinen on erilainen, siitä tulee sanomista. Jos sitä ei aio sietää, se pitää ite katkasta. Lyödä pari kertaa. Se loppuu siihen.”

”Entä myöhemmin?”

”Ainahan sitä joku perään kattoo, mut kyl ihmiset on lukiost asti ollu aika cool. Ei ne käy kähyy ku näkee, ettei toinen mitään sille mahda.”

”Mitenkäs nyt aikuisiällä? Mitä naiset tykkää?”

”Kai ne tykkää. Mut Disneyn lakimiehet ne jaksaa mesota tekijänoikeuksista.”

Kutsut

Herään varhain ja käyn heti työhön. Järjestelyjä on vaikka kuinka. Kakku on leivottu, mutta se pitää vielä täyttää, päällystää ja koristella. Pöytä ja penkit on haettava varastosta, ilmapallot täytettävä ja niin edelleen.

”Isi”, kuuluu lastenhuoneesta. Poika taisi herätä vatkaimen ääneen.

”Hyvää syntymäpäivää”, huikkaan. ”Syöhän aamupalaa, vieraat tulevat parin tunnin kuluttua.”

Nahkaiset siivet paukuttavat ilmaa, kun vanhemmat jättävät pikkupirunsa rikkilähteen viereen ja jatkavat taas matkaansa. ”Tervetuloa”, sanon jokaiselle pikkuiselle.

Aika leikata kakku. Yhtäkkiä vastustamaton voima tarttuu minuun ja tempaisee mukaansa. ”Minun piti videoida se!” karjun vimmoissani. Ilmiinnyn jonkun autotalliin.

Kultistit tuijottavat kutsupiiriä peloissaan. ”Jessus. Ne on aina kuin perseeseen ammuttu karhu.”

Kerää koko sarja

Netta kaatoi muroja kulhoonsa, poimi yhden ja maistoi. ”Äiti, nää ei maistu hyviltä!”

Äiti harjasi tukkaansa ja sanoi olkansa yli: ”Päätettiin isin kanssa vähentää sokerinkulutusta. Nyt syödään niitä.”

Ihan tyhmää. Netta kauhaisi muroja. Lusikassa oli punainen painettava nappi. Jokaisessa paketissa oli yllätys. Yllätyskin näytti tyhmältä.

”Hei eliömuoto”, nappi kuiskasi. ”Maailmankaikkeuden luoja teki seitsemän konetta, joilla koko maailma voidaan resetoida. Löysit yhden. Pidätkö vanhemmistasi?” Netta mietti hetken, ja nyökkäsi. ”Onko tarhassa kivaa?” Nyökkäys. ”Omistatko tarpeeksi leluja? Saatko katsoa piirrettyjä? Haluaisitko lemmikin?” Mutta Netta oli tyytyväinen elämäänsä.

”Sitten maailma jatkaa radallaan.”

Netta painoi nappia. Sokerittomia muroja hän ei aikonut syödä toista kertaa.

Taudinkuva

Jo lapsena Reijolla oli häijy luonto. Jos hän ei uhkaillut pihalla pienempiään, hän manipuloi heitä olemaan ilkeitä leikkitovereilleen. Ehkä hän halusi, ettei kellään olisi kavereita, koska hänellä ei ollut. Isona hän päätyi verovirkailijaksi.

Eräänä päivänä koko osaston henkilöstö määrättiin käymään terveystarkastuksessa. Syytä ei kerrottu. Parin viikon kuluttua tiimin pomo järjesti tulosten tiimoilta kokouksen.

”Pyöreästi 70%:lla teistä on toksoplasmoosi. Sen saa kissanpaskasta, jos joku ei satu tietämään. Se lisää vittumaisuutta. Ne, joilla tautia ei ole, saavat kenkää.”

Reijo oli yksi heistä. ”Minäkin voin hankkia sen plasmoosin”, hän vetosi.

”Turhaa”, hänelle vastattiin. ”Hankimme teidän tilallenne suoraan kissoja.”

Siksi verokortit haisevat siamilaiselle kissankuselle.

Naapurusto

Jaoimme rivitaloasuntomme Vesterlundien kanssa. Heitä oli neljä, kuten meitäkin. Joka ilta pikkusiskoni Melina kyseli, miten heidän päivänsä oli sujunut. Iltapalalla hän kertoi meille tärkeimmät kuulumiset, kuten Ilpo-isän saaneen potkut.

Syksyn alussa menin kouluun. Vesterlundin Tommi oli silloin jo tokalla. Huvitti, kun minulle sattui samanniminen opettaja. Ennen joulua Melina sai sikotaudin. Ihan kuin Vesterlundin Saara vuosi sitten, panin merkille.

Eräänä iltana Melina mutusti leipää ja kertoi, että Vesterlundit eivät enää asuneet meillä. Ilpo oli tullut kotiin humalassa ja tappanut koko perheensä kirveellä.

Ei mielikuvitusihmisten kuolema olisi muuten pelottanut, mutta vuodenvaihteessa isä oli saanut potkut. Tänään se tuli kotiin uuden kirveen kanssa.

Baari-ilta

”Sopiiko että istun? Hyvä. Hei, tiedätkö sen jutun, kun jenkki, britti ja kanadalainen meni baariin?”

”Onks se se vaahterasiirappijuttu? Joo, tiedän.”

”Entä sen, missä karhu meni baariin ja sillä oli kivääri mukana?”

”Tuttu.”

”Entä kun nunna, shamaani ja noitatohtori meni baariin ja-”

”Miks sä kerrot mulle noita baarijuttuja? Älä mesoo. Meillä Suomessa juodaan kaljaa hiljaisuudessa.”

”Tiedätkö missä ne tapahtui?”

”Ei kait missään. Nehän on vitsejä.”

”Täällä. Pennsylvaniassa. Tässä baarissa.”

”Hä?”

”Ne on kaikki totta. Ne tapahtui täällä. Näissä pöydissä. Tuolla tiskillä.”

”Nyt kusetat.”

”Oletko kuullut sitä, missä jenkiksi naamioitunut karhu ryösti suomipojan baarissa? Et? No piru vie, taisin lipsauttaa punchlinen.”

Aikamatkametro

”Heittäkää pari taalaa”, sanoo mies maanalaisessa. ”Aikakone on melkein valmis, ja yliopisto katkaisi rahoituksen. C’mon man, femmakin riittää.” Kätkeydyn New Yorkerin taa.

Seuraavalla pysäkillä sama mies nousee vaunuun uudestaan. ”Tulen tulevaisuudesta”, hän ilmoittaa. ”Unohda aikakone. Siitä koituu pelkkää murhetta.” Tuijotan kohtausta mykistyneenä. Naapurivaunusta tunkee lisää tuplakappaleita matkustajatovereistani. Hekin vastustavat aikakoneen rakentamista.

”Maailma tuhoutuu”, yksi huutaa. ”Älä anna hänelle rahaa.” Seuraa miltei käsirysy. Vihdoin keksijä luovuttaa.

”Okei, lupaan olla rakentamatta aikakonetta.”

Muut matkustajat osoittavat suosiotaan, taputtavat ja nauravat. Heille välikohtaus on teatteria, identtisten kaksosten järjestämä näytös. En liity ilakointiin. Myös vastapäätä istuva vanhempi minäni pudistaa surullisena päätään.

Tiedämme olevamme ainoa lapsi.