Nyt aletaan tekeen

Kieli muuttuu. Ohjeistus tulee perässä.

Uuden ohjeistuksen mukaan nyt on virallisesti hyväksytty ilmaus sanoa alkaa tekemään. Aiemmin sai sanoa vain alkaa tehdä. Tai sanoa nyt sai mitä vain, kirjoitetussa kielessä oli tarkempaa. Joka tapauksessa koulussa päähän hakattu sääntö on nyt murtunut.

Luettuani uutisen olin pöllämystynyt ja makustelin suussani nyt hyväksyttyä ilmaisutapaa. Se tuntui jotenkin vieraalta. Jäin miettimään, että miksi ihmeessä, niinhän minä puhun. Sääntöihin koitan nojata vain kirjoittaessani. Sitten jäin miettimään, kauanko olen ylipäätään piitannut kielioppisäännöistä.

Nuorempana jantterina, koulun penkkiä kulutellessani, olin vahvasti sitä mieltä, että kielitoimisto on lauma nipottavia niuhoja ja äidinkielenopettajat kyseisen fasistisen lafkan käsikassaroita. Miksi en muka saisi käyttää kieltä juuri niin kuin haluan ja ilmaista itseäni täysin vapaasti, kunhan joku jossain ymmärtää, mitä tarkoitan? Jollain periaatetasolla olen vieläkin samaa mieltä ilmaisun vapaudesta, mutta se on päässyt vuosien varrella hautautumaan luutuneiden kielellisten kerrosten alle aika pahasti.

Ymmärrän kyllä, että sääntöjä on oltava, ja niissä olisi myös hyvä pysyä. Kirjoittajana siihen on pakko sopeutua ja toimittajana siihen tulee jopa turvautuneeksi. Miksi? Kyse lienee itseään ruokkivasta kehästä. Jos toimittaja antaa kirjoittajalle täyden vapauden suoltaa millaista kieltä nyt sattuu, voi olla varma, että lukijakunnasta nousee älämölö ja ainakin pari arvostelijaa toruu lepsusta otteesta, kun ei olla sääntöjä kunnioitettu riittävällä pieteetillä. Niinpä toimittaja päsmää päälle ja muutaman tekstin jälkeen kirjoittajakin alkaa sopeutumaan (hah!) vallitseviin vaatimuksiin. Kun kirjoittaja sitten astuu toimittajan saappaisiin, on säännöstö upotettu syvään ja hän vaatii omilta kirjoittajiltaan samaa. Kapinalliset ajetaan maahan ja lopetetaan niskalaukauksella.

Onko niskalaukausvertaus yliampuva? Jos on, niin vain hivenen. Mikä tahansa säännöstö houkuttelee ihmisissä esiin posketonta fanaattisuutta, eikä kielioppi ole tässä mikään poikkeus. Olen monasti nähnyt jonkun puhkuvan jumalallista vihaa, kun toinen rohkenee käyttää ilmaisua, jota virallinen ohjeistus ei siunaa. Tämä asenne on nähtävissä juuri nyt omassa Facebook-feedissäni. Jotkut pöyristelevät muutosta ja tuomitsevat muutoksen hapatuksena tai rikoksena ihmiskuntaa kohtaan. Ja tässä on ristiriita. Vaatimukset tietynlaiselle kielenkäytölle tavataan perustella nimenomaan säännöin. ”Niin ei saa tehdä.” Mutta jos ohjeistusta kunnioitettaisiin ylimpänä auktoriteettina, pitäisi virallisen ohjeistuksen muuttumisen olla olankohautuksen arvoinen ilmoitusasia, jonka jälkeen mennään uusilla ohjeilla. Näin ei kuitenkaan ole mitä ilmeisimmin ole.

Vielä tällä hetkellä nyt hyväksytty muoto tuntuu vieraalta, joten pitäytynen omassa proosassani vanhassa tavassa, mutta toimittajana en voi mitenkään vaatia enää muilta samaa. Ja tässä on se itseäni kummeksuttava ydinluu: Vielä viikko sitten alkaa tekemään oli saatanasta ja ehdottomasti kiellettyjen tapojen listalla. Tänään se on sallittu. Maailma ei kuitenkaan ole muuttunut viikossa, eikä kieli varsinkaan. Olisiko se nyt ollut niin paha asia kirjoittaa alkaa tekemään vaikkapa jo kuukausi sitten? Rajoitammeko omaa ilmaisuamme turhaan vain siksi, että jokin komitea jossain ei ole siunannut jotain täysin harmitonta tapaa sanoa asiaa niillä sanoin, jotka luonnostaan meille tulevat?

Pitäiskös ryhtyä kirjoittaan just niinku fiilis vie; Sanoo toimittajalle, että jännitteitä voidaan punnita, juonta viilata ja fokusta kapoistaa, mutta kieli ja sanat on ne, mitä mä ny oon valinnu, aivan itse, oman perstuntuman mukaan ja pilkunkin tiputan pois jos se luontaiselta vaikuttaa, tai korvata pisteellä. Vaikka sivulauseita ei yksikseen saisikaan wirallisen koodeksin mukaan jättää killumaan.

Millaista tekstiä mahtaisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin sellaista tekstiä kuin oikeasti kirjoitan, enkä sellaista, jonka kanssa joudun mahdollisimman vähän vääntämään jonkin auktoriteetin kanssa punakynän paikasta? Ehkä roskaa, ehkä paskaa. Ehkä kultaa. Kokeilematta ei tiärä.

Advertisements

One response to “Nyt aletaan tekeen

  1. Hyvä kirjoitus. Etenkin tuo ajatus siitä, että miksi se kuukausi sitten olisi ollut niin suuri synti. On kieli”virheitä” jotka karahtavat korvaani paljon pahemmin kuin ”alkaa tekemään”. Jota muuten huomaan käyttäväni puheessa, vaikka selkeästi itämurteinen olenkin. En siis jaksa kauhistella muutosta. Sehän on vain suositusten muokkaamista vastaamaan paremmin todellisuutta.

    Suosittelen muuten lämpimästi kirjoittamaan just niin kuin hyvältä tuntuu. Pieni kapinallisuus on aina hyvästä, myös kieliasioissa. Niin sitä kehittyy. Toimittajan kanssa voi sitten tapella oikeellisuudesta. Itse pilkutan hyvin pitkälti rytmin mukaan, vaikka toisinaan tiedän olevani väärässä. Siitä ehtii inttämään myöhemmin (”Eiii, ei pilkkua siihen, se on liikaa.) Saati sitten ne subjektittomat lauseet. Kokonainen romaanikässäri täynnä. Heräsin siihen vasta sen Ruumittomat-novellin palautteen myötä. Olkoot. Sitten voidaan miettiä onko se maneeri vai sitä kuuluisaa ”omaa ääntä”.
    (Tästä saisikin ihan blogipostauksen: Mikä on maneerin ja oman äänen ero? Sori, että varastan kommenttiboksisi horinoilleni aiheen vierestä.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s