Routakoto

Hyvää nimenvaihtopäivää

Kauhein jouluni oli, kun enoni kuoli. Minusta oli juuri tullut Jennifer, mutta muistan sen silti hyvin selvästi.

Eno oli antanut nimilahjaksi junaradan. Pidin silloin junista. Myin sen pois, kun olin Brad. Ostin rahoilla pienen robottirakennussarjan.

Paras ostos ikinä. Tutustuin erääseen vähän vanhempaan tyttöön, joka piti roboteista. Olin silloin Eloise ja se oli jo Michael, mutta ikäero ei haitannut. Rakenneltiin paljon yhdessä. Sitten siitä tuli Stephanie ja se lähti yliopistoon, mutta me pidettiin yhteyksiä.

Huomenna sillä on nimenvaihtopäivä. Gregory luulee saavansa nimilahjaksi jonkin robottijutun. Tavallaan saakin. Aion pyytää sitä vaimokseni. Pukeutuneena mechapukuun. Jos se sanoo kyllä, mulla on sille oma mecha.

Spiritisti

Jane ansaitsi elantonsa pitämällä spiritistisiä istuntoja. Surevat omaiset hakivat viimeistä yhteyttä rakkaidensa kanssa, ja Jane soi sen heille.

Huone oli hämärä. Jane puhui kielillä ja huusi kauheuksia. Seinät jyskyivät ja omaiset itkivät kauhuissaan. Se oli hirveää, ja silti aina heitä riitti.

Ei Jane puhunut heidän kuolleilleen, ja se olin minä, joka jyskytti ja ulisi seinissä Janen pyynnöstä. Nautin siitä.

Eräänä päivänä Janen puheille tuli arvovaltaisia miehiä. ”Ei sinulla ole yhteyttä henkimaailmaan”, he sanoivat. ”Huijari. Joudut vankilaan.” Jane puhkesi itkuun.

Syöksyin seinän läpi ja revin heiltä silmät päästä. ”Vai ei yhteyttä?” raivosin. Ei Jane kaikille kuolleille puhunut. Mutta hän puhui minulle.

Kuravettä

Yritätte huijata minua, perkeleet. Esitätte väitteitä, joita en uskoisi muutoinkaan, enkä ainakaan aprillipäivänä. Kuinka hölmönä te minua pidätte?

Turun linnaa ollaan siirtämässä Tampereelle ja protestiryhmä haluaa muodostaa ihmisketjun sitä estämään. Lähipubissa on kaljamaistiaiset, ja toinen baari tarjoilee ilmaista viskiä. Tuomikirkosta tehdään Euroopan goottilaisin lehmien keinosiementämö. Näytänkö niin hyväuskoiselta?

Nauran hatarille yrityksillenne horjuttaa todellisuudentajuani. Linja-autoja, pussilakanoita, teflonpannuja. Mistä te keksitte hölmöjä ideoitanne? Perintäkirje? Lääkemääräys? Humpuukia, sanon minä. Painovoimalaki? Pah, laki, kaino ehdotus korkeintaan. Ettekö usko?

Siispä kiipeän Fibonacci-torniin ja todistan sen. Olen lähettänyt ilmoituksen aikeestani jokaiseen mediaan. Ketään vain ei näy.

Oma vikansa. Astun reunan yli. Kohoan huutaen kohti asvalttia taivaalla.

Hississä ei saa leikkiä

”Se on korealainen leikki”, Nashota kertoo välitunnilla. ”Kuljet hississä kerroksesta toiseen. Jos teet sen oikeassa järjestyksessä, pääset toiseen maailmaan.”

”Uskallatko?” Maired haastaa minut yrittämään. ”Hiivitään isän työpaikalle ensi yönä.”

Kilahdus kaikuu tyhjässä aulassa. Hissin ovet aukeavat. Nashota ja Maired supattavat takanani.

Tiedän, että he yrittävät petkuttaa minua. He eivät kertoneet viidennessä kerroksessa hissiin astuvasta tytöstä, jolle ei saa puhua, eivätkä miten toisesta maailmasta pääsee takaisin. He ovat kateellisia, tahtovat minusta eroon.

Vai yrittävätkö he lähettää minut takaisin? Virnistän salaa. Miten he voisivat tietää, että minä olen se tyttö hissistä?

Käännyn ja tartun heidän käsiinsä. Huutojen kaiku kuolee hissin oven sulkeutuessa.

Soturin vala

Vyötän säilän kupeelleni ja nousen ratsuni selkään. Kotini jää taa, kun suuntaan aron poikki kohti kukkuloita, kohti kunniaa, kohti taistelua. Mielessäni näen jo vihollisteni silvotut ruumiit laoenneena kentälle, kun kohotan tapparan kohti taivasta ja lausun voitetuille soturin rukouksen. Aurinko kiiltää öljytyllä ihollani ja kannustan hevoseni villiin raviin.

Muinaiset sankarit, vielä seison rinnallanne jumalten saleissa. Kautta Conanin ja Howardin, kautta Ferronin ja Hiltusen, kautta Oivas Repäsen ja Jyrkäksen, pian minäkin saan maistaa taistelua ja sotaa! Kuulen jo korvissani vihollisarmeijan ratsujen jylyn.

Kukkulalta eteeni aukeaa autio aro. Poliisilennokki kaartelee ympärilläni. ”Kansalainen, heittäkää aseenne maahan”, se julistaa.

Nauruni nousee taivaisiin. Voitto tai kuolema!

Syvä uni

Tervehdys!

Et näe mutta kuulet. Ihmettelet missä olet. Se on normaalia. Minä kerron.

Liityit CryoFuture-liikkeeseen 2020-luvulla, kun olit saanut ensimmäisen sydänkohtauksesi. Henkivakuutuksesi siirrettiin liikkeen nimiin, ja sillä kustannettiin ruumiisi säilöminen siihen asti, että lääketiede voisi parantaa sinut. Useimmat aikalaisesi pitivät sinua hulluna.

He olivat väärässä. Kylmäsäilö onnistui. Nyt voimme herättää nukkujat ja korjata heidän ruumiinsa. Emme kuitenkaan tee niin.

Emme nimittäin voi korjata sinua itseäsi. Vanhentuneet arvosi ja uskomuksesi eivät sovi yhteiskuntaamme. Emme halua sinua. Säilömme sinut uudelleen odottamaan sellaista maailmaa, joka on valmis sopeuttamaan kaltaisiasi reliikkejä yhteisöönsä.

Emme voi luvata, että näin koskaan tapahtuisi.

Tämä lakisääteinen ilmoitus päättyy tähän.

Akuankkapäinen mies

Laitan nauhurin pöydälle. ”Okei, aloitetaan. Ja pitää sanoa, että aluksi luulin tätä joksikin oudoksi vitsiksi, kun sain työmääräyksen päätoimittajalta. Ei millään pahalla.”

”Mä oon jo tottunu.”

”Okei. Millaista sun lapsuus oli?”

”Kyl sä tiedät kakarat. Ku toinen on erilainen, siitä tulee sanomista. Jos sitä ei aio sietää, se pitää ite katkasta. Lyödä pari kertaa. Se loppuu siihen.”

”Entä myöhemmin?”

”Ainahan sitä joku perään kattoo, mut kyl ihmiset on lukiost asti ollu aika cool. Ei ne käy kähyy ku näkee, ettei toinen mitään sille mahda.”

”Mitenkäs nyt aikuisiällä? Mitä naiset tykkää?”

”Kai ne tykkää. Mut Disneyn lakimiehet ne jaksaa mesota tekijänoikeuksista.”

Kutsut

Herään varhain ja käyn heti työhön. Järjestelyjä on vaikka kuinka. Kakku on leivottu, mutta se pitää vielä täyttää, päällystää ja koristella. Pöytä ja penkit on haettava varastosta, ilmapallot täytettävä ja niin edelleen.

”Isi”, kuuluu lastenhuoneesta. Poika taisi herätä vatkaimen ääneen.

”Hyvää syntymäpäivää”, huikkaan. ”Syöhän aamupalaa, vieraat tulevat parin tunnin kuluttua.”

Nahkaiset siivet paukuttavat ilmaa, kun vanhemmat jättävät pikkupirunsa rikkilähteen viereen ja jatkavat taas matkaansa. ”Tervetuloa”, sanon jokaiselle pikkuiselle.

Aika leikata kakku. Yhtäkkiä vastustamaton voima tarttuu minuun ja tempaisee mukaansa. ”Minun piti videoida se!” karjun vimmoissani. Ilmiinnyn jonkun autotalliin.

Kultistit tuijottavat kutsupiiriä peloissaan. ”Jessus. Ne on aina kuin perseeseen ammuttu karhu.”

Kerää koko sarja

Netta kaatoi muroja kulhoonsa, poimi yhden ja maistoi. ”Äiti, nää ei maistu hyviltä!”

Äiti harjasi tukkaansa ja sanoi olkansa yli: ”Päätettiin isin kanssa vähentää sokerinkulutusta. Nyt syödään niitä.”

Ihan tyhmää. Netta kauhaisi muroja. Lusikassa oli punainen painettava nappi. Jokaisessa paketissa oli yllätys. Yllätyskin näytti tyhmältä.

”Hei eliömuoto”, nappi kuiskasi. ”Maailmankaikkeuden luoja teki seitsemän konetta, joilla koko maailma voidaan resetoida. Löysit yhden. Pidätkö vanhemmistasi?” Netta mietti hetken, ja nyökkäsi. ”Onko tarhassa kivaa?” Nyökkäys. ”Omistatko tarpeeksi leluja? Saatko katsoa piirrettyjä? Haluaisitko lemmikin?” Mutta Netta oli tyytyväinen elämäänsä.

”Sitten maailma jatkaa radallaan.”

Netta painoi nappia. Sokerittomia muroja hän ei aikonut syödä toista kertaa.

Taudinkuva

Jo lapsena Reijolla oli häijy luonto. Jos hän ei uhkaillut pihalla pienempiään, hän manipuloi heitä olemaan ilkeitä leikkitovereilleen. Ehkä hän halusi, ettei kellään olisi kavereita, koska hänellä ei ollut. Isona hän päätyi verovirkailijaksi.

Eräänä päivänä koko osaston henkilöstö määrättiin käymään terveystarkastuksessa. Syytä ei kerrottu. Parin viikon kuluttua tiimin pomo järjesti tulosten tiimoilta kokouksen.

”Pyöreästi 70%:lla teistä on toksoplasmoosi. Sen saa kissanpaskasta, jos joku ei satu tietämään. Se lisää vittumaisuutta. Ne, joilla tautia ei ole, saavat kenkää.”

Reijo oli yksi heistä. ”Minäkin voin hankkia sen plasmoosin”, hän vetosi.

”Turhaa”, hänelle vastattiin. ”Hankimme teidän tilallenne suoraan kissoja.”

Siksi verokortit haisevat siamilaiselle kissankuselle.