Aihearkisto: Elokuva

Ra.One

Onko se Iron Man? Onko se Tron? Onko se G-mies Jerry Cotton?

Ra.One (2011)
Pääosissa: Shahrukh Khan, Kareena Kapoor, Armaan Verma, Arjun Rampal, Tom Wu
Ohjaus: Anubhav Sinha

Firma kehittää teknologian, jonka avulla data saa muodon ja massan. Firma kehittää pelin, jossa pahis on voimakkaampi kuin sankari. Arvaatteko te, miten siinä käy?

Shekhar on pelisuunnittelija, joka työtovereineen saa vielä yhden mahdollisuuden kehittää hittipeli. Jos seuraava tuote floppaa, firman pomo sulkee lafkan, perustaa ravintolan ja koko remmi siirtyy hommiin keittiöön tai tarjoilijoiksi. Shekharin poika Prateek ehdottaa peliä, jossa vastustaja on paljon voimakkaampi kuin sankari, oikeastaan voittamaton. Idea on radikaali ja päätyy luonnollisesti toteutettavaksi. Syntyy Raavan eli Ra.One, demoninen pahuuden ruumiillistuma, johon on tungettu kymmenen häijyimmän koskaan eläneen miehen herkkä luonteenlaatu ja rakkaus raakaan murhaan.

Pelin julkistusjuhlassa isin ja äidin heittäessä bollywoodilaista musiikkinumeroa Prateek pääsee kokeilemaan peliä. Käyttäen aliastaan Lucifer hän ottaa hallintaansa pelin sankarin G.Onen ja vetää vastustajaa nekkuun minkä ehtii. Juuri ennen ratkaisevaa viimeistä matsia peli keskeytyy. Sitä ei Ra.One katso hyvällä, ottaa fyysisen muodon ja lähtee mystisen Luciferin perään.

Sen jälkeen alkaa kreisimeno.

Myös G.One tuodaan pois pelistä ja läski tummuu Lontoosta Intiaan toimintakohtauksissa, jollaisista Hollywoodissa unelmoidaan vain kokapilvessä jos siinäkään. Vauhtia on kuin honkkaripätkissä, paitsi että mitään rajoja ei ole. Kyse on kuitenkin kansakunnasta, jonka talent-kisassa pääsee palkinnoille ajamalla esiintyjän pään yli moottoripyörällä. Enää ei autojen heittely romuttamolla ole mitään, ei, tokihan ne pitää ampua tulipalloiksi ilmassa.

Venäjän presidentti kävi diggailemassa tuotantoa.

Ra.One on Intian toiseksi kallein produktio jääden vain edeltävän vuoden tamilihitille Enthiranille. Herrasmiesmäisenä hatunnostona näiden kahden konemiesrainan kesken vilahtaa Ra.Onessa Enthiranin robottisankari Chitti (Rajinikanth). Herrojen kohtaaminen oli niin viileää menoa, että Antarktiksen lämpötilaennätys siirtyi sillä minuutilla Intiaan.

Juoni on silkkaa perushuttua. Rakkautta, perhettä, ultimaalista pahuutta ja haudan takaa kuuluva isällinen opetus elämän tosiarvoista. Fiilis piileekin pakkauksessa, jossa musiikkinumerot pätkivät turpaanvetoa ja fysikaalisesti suotava tapa matkustaa junassa on juosta ulkoseinää pitkin. Shahrukh Khan ja Kareena Kapoor vetävät luontevan parisuhderoolin ja useasta muusta naskalista poiketen Armaan Verma on kerrassaan kelvokas elokuvalapsi.

Jos, kuten minä, ei ole juurikaan tutustunut Intian elokuvatarjontaan, Ra.Onesta on ihan bueno aloittaa. Tai sitten Enthiranista. Onhan siinä maailmanhistorian munakkainta äksöniä.

Liika testosteroni saadaan kanavoitua oikeisiin kohteisiin väliin isketyllä tanssinumerolla.

No, hyvä on. Katsokaa koko video.

The Girl Who Leapt Through Time

"It's just a jump to the left..."

The Girl Who Leapt Through Time (時をかける少女 Toki o Kakeru Shōjo), 2006
Käsikirjoitus: Satoko Okudera
Musiikki: Kiyoshi Yoshida
Ohjaus: Mamoru Hosoda

Elämä ei ole helppoa Makoto Konnolle, nuorelle japanilaiselle tytölle, joka tasapainoilee aikuisuuden kynnyksen pienempihuolisella puolella. Mutta kellepä teinille se olisi? Sisko syö jääkaapista vanukkaan, köksän tunnilla sattuu noloja kämmejä, yllätyskoe menee penkin alle ja fillarin jarrut pettävät alamäessä, jonka seurauksena juna ajaa yli.

Makoton onneksi hän juuri tuolla hetkellä oppii, vaistonvaraisesti, hyppäämään takaisin menneisyyteen. Hänen tätinsä tietää kertoa, että nimenomaan hyppäämisestä on kysymys. Pitää vain loikata todella tunteella, jos haluaa ajassa taaksepäin. Hän on itsekin tehnyt vastaavaa, nuorena tyttönä.

Aluksi on helppoa ja lukiotyttö ottaa kaiken ilon irti uudesta kyvystään ja hyppyjä tehdään mitä minimaalisimmasta syistä. Esimerkiksi loistava tapa välttää joutumasta pihalle karaokekopista ajan loputtua on loikata aina session lopussa takaisin sen alkuun. Kaverit ehkä saavat laulaa vain tunnin, mutta itse saa hoilata halutessaan puoli vuorokautta.

Ikävä kyllä kaikki mikä on liian hyvää ollakseen totta palaa aina puremaan nilkkaan. Makoto alkaa huomata, miten muilla menevät asiat pieleen sitä enemmän ja pahemmin mitä hänen elämänlaatunsa paranee. Sen lisäksi panokset kovenevat.

Kaverikolmikon kaksi muuta osapuolta ovat pojat Chiaki ja Kōsuke, joiden kanssa Makoto pelaa palloa joka päivä koulun jälkeen. Chiaki menee kertomaan tunteistaan kahdenkesken ja Makoto joutuu toteamaan, että siihen matopurkkiin ei kaikkia luikeroita saada enää takaisin, riippumatta hyppyjen määrästä ja pituudesta. Toisaalla ujo tyttö Kaho yrittää herättää Kōsuken mielenkiinnon ja huomion, heikonlaisin tuloksin. Makoto päättää uittaa lusikkaansa siinäkin sopassa, haluten hyvän ystävänsä parasta.

Tyttö joka hyppäsi halki ajan on sujuva ja mukaansatempaava kasvutarina. Makoton lapsenmieliset leikit ajautuvat kohti aikuisten maailman vastuunottoa ja lopulta täytyy törmätä hyvässä uskossa ja hengessä tehtyjen tekojen seuraamuksiin kaikessa maailman brutaaliudessa. Mitä jos joku toinen lainaakin pyörää, jarrut pettävät ja juna tulee? Kaikki on katoavaista ja ehkä aikahyppyjäkään ei ole rajaton määrä.

Aivan kovimpiin sfääreihin ei elokuva yllä, mutta ehkä on epäreilua verrata jokaista animea Ghibli-studioiden parhaimmistoon. Kyseessä on kuitenkin konstailematon ja ennen kaikkea railakas aikamatkustussatu täynnä uskottavia henkilöitä, lämmintä huumoria ja sopivasti aikuistumisen kitkeryyttä sekoitettuna ensirakkauden suloiseen vaikeuteen.

Chiaki, Kōsuke ja Makoto - pitkä, kuuma kesä

Vexille

Valtion ja yritysmaailman liitto vietynä uusiin sfääreihin.

Vexille: 2077 Isolation of Japan (2007)
Ohjaus, käsikirjoitus: Fumihiko Sori

Elokuvan alkutekstit kertovat olennaisen: 2060-luvulle tultaessa robotiikan edistysaskeleet alkoivat pelottaa ihmisiä, joiden isovanhemmat olivat varttuneet terminaattorien ja neurovelhojen parissa. Globaali mielipide kääntyi lopulta vastustamaan koko tutkimusalaa siinä määrin, että 2067 YK kielsi robotiikan kehityksen enää edemmäs. Japani, joka oli siihen mennessä noussut koko alan johtavaksi maaksi, poltti pärekorin ja pelihousut repien keräsi lelunsa hiekkalaatikolta.

Pelkkä ero YK:sta ei riittänyt vaan kaikki ulkomaalaiset karkotettiin saarivaltion alueelta ja valtaisa voimakenttä pystytettiin eristämään Japani muusta maailmasta. Minkään sortin elektromagneettiset lähetykset eivät päässeet läpi puoleen tai toiseen ja jopa satelliittitarkkailu näytti vain kolmen kelvinin taustakohinaa. Seuraavaan kymmeneen vuoteen yhdelläkään gaijinilla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä Nipponin maaperällä tapahtui.
Vinkki, ja lyhyt vastaus: ei mitään hyvää.

Vuonna 2077 amerikkalainen erikoisosasto SWORD yhyttää Coloradosta japanilaisten agentin, joka taistelun päätteeksi pakenee massiivisen kartanon läpi lentävän lentokoneen siipeen tarrautuneena ja jättää jälkeensä vain yhden johtolangan, nimittäin jalkansa. Paljastuu, että kyseessä on älyttömän pitkälle kehitetty androidiraaja eikä vaadi suurta mielikuvituksen harppausta epäillä koko miehen olleen keinotekoinen. Japani on selkeästikin näyttänyt maailmalle keskisormea ja jatkanut valitsemallaan kielletyllä tiellä.

SWORD päättää murtaa suojakilven koodin ja hankkia ensikäden tietoja mitä pikimmin. Matkaan lähetetään iskojoukko, jonka mukana ovat myös Vexille ja Leon, joista jälkimmäinen karkotettiin Japanista vuosikymmen aiemmin kovassa kiireessä ja joitakin henkilökohtaisia asioita jäi ratkaisematta. Perillä harva asia menee ihan suunnitellusti ja pala palalta selviää, kuinka päin helvettiä Japanin asiat oikein ovatkaan.

Toteutustapa on cgi-animaatiota, mikä antaa taustalle syvyyttä, mutta siihen se syvyys jääkin. Juoni on aika suoralinjainen eikä tarinan kaari kosketa shokeeraavan maailman mielenkiintoisimpia pisteitä lainkaan. Yhtenä syynä saattaa olla pahvista, ja ohuesta sellaisesta, leikatut hahmot, jotka enemmänkin tekevät mitä juoni määrää kuin mihin postapokalyptinen visio antaisi rahkeita.

Päällimmäinen tunne rainan jälkeen ei ollut pohjaton vitutus hukkaan menneestä ajasta, mikä on aina positiivinen seikka, mutta kehutkin jäävät köykäisiksi. Jälkikäteen tunnen olleeni viihdytetty elokuvaa katsoessani, mutta jälkimauksi jää pettymys siitä, mihin kaikkeen ohjaaja ja tuottaja olisivat yltäneet niin halutessaan. Ilmeisesti on mahdollista haudata yhden maan kaikki ongelmat yhteen lahteen. Sitten on taas kaikki hyvin.

Maailmanloppukin näyttää kauniilta auringonlaskun aikaan

Vihreä lyhty

Vihreä lyhty, valitettavan himmeä

Green Lantern (2011)
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong
Ohjaus: Martin Campbell

Nyt eletään selvästi supersankarielokuvien aikakautta. Amerikkalaisen perusmättösarjakuvan kaksi suurta nimeä Marvel ja DC tunkevat kilpaa markkinoille rainan toisensa perään. Tunnetuimmat nimet (Batman, Teräsmies, Ryhmä-X) keräävät suosiota myös valkokankaalla, mutta vähääkään obskuurimmat kalsarikallet jäävät armotta jättiläisten varjoon. Niin kuin nyt.

Vihreä lyhty on peräisin alunperin kulta-ajalta (1940-luku), mutta tunnetumpi muoto on 60-luvun puolivälistä ponnistava sankari, joka mystisen voimasormuksen avulla jakaa oikeutta kaikelle kansalle. Hän kuuluu samannimiseen järjestöön, jonka vahvoihin puoliin ei kuulu matematiikka.

Koko maailmankaikkeus on jaettu 3600 sektoriin, joista jokaisella on oma lyhty suojelemassa sen asukkaita. Douglas Adamsilta ja täydellisen suhteellisuudentajun kurimuskierteestä olemme oppineet, että maailmankaikkeus on käsittämättömän iso paikka. Riittää siinä yhdellä lyhdyllä työsarkaa ainakin yhden superklusterin verran. Maan sektorin lyhty vielä tuntuu viettävän valtaosan ajastaan yhdellä planeetalla, sen yhdessä kaupungissa. Mutta nämä ovat niitä juttuja, joita ei kannataisi liikaa pohtia vaan antaa seikkailun viedä, mutta tällaisia aatoksia voi putkahtaa mieleen, jos juoni ei vie mukanaan.

Kaikista mahdollisista Lyhdyn ikarnaatioista on elokuvaan poimittu se ikonisin, Hal Jordan. Pahiksena jyrää Parallax, pelon ruumiillistuma, ja vihreitä lyhtyjä johtaa Sinestro, joka vielä tämän tarinan ajan lukeutuu hyvisten joukkoon. Eeppisten Lyhty-tarinoiden peruspalikat on siis kasassa!

Paljastan korttini heti ja kerron, että se kasa ei ole kovin viihdyttävä. Hahmonkehitys on vähäistä eikä millään tavalla yllättävää, mutta pahempaa on, että että edes näillä eväillä kaikki toiminta ei tunnu kumpuavan henkilöiden omasta tahdosta vaan käsikirjoituksesta. Näyttelytyössä on sielua yhtäläisesti on ruudussa sitten ihminen tai cgi-pöppiäinen. Mikään ei tunnu miltään, on kyseessä rajut taistelut, eeppiset konfliktit tai hahmojen sisäinen muuttuminen. Vaikka muistan elokuvan jälkeen olleeni jossain määrin viihdytetty, ei kuukauden jälkeen mielessä ole enää ainuttakaan valopilkkua, kohtaa josta voisi sanoa että tämä teki vaikutuksen.

Rahassa mitaten Vihreä lyhty pääsi niukin naukin omilleen, mutta siitä huolimatta kakkososa saattaa olla putkessa. Hyvä niin, toisaalta. Saavat toisen mahdollisuuden tehdä hyvä elokuva, paremman kuin tämä. Ja jos totta puhutaan, se ei ole kovin vaikeaa.

Green Lantern Corps - Kun enemmän ei välttämättä ole parempi

Iron Sky -traileri

Virallinen leffatraileri. Huhtikuu tulee, lunnit!

(Virallinen saitti: IronSky.net)