Tiellä
Kompastelen pitkin metsäpolkua. Lopulta väsymys ja pimeys liittoutuvat, ja juurakko kampittaa minut. ”Saisit tehdä tiestä tasaisemman”, ärähdän keijulle. Kun nousen ylös, juurakot ovat poissa.
Ylämäki, alamäki, taas ylämäki. Pyyhin hikeä ja pysähdyn lepäämään. Huomenna saavutamme vuoriston. ”Saisit tehdä tiestä tasaisemman.” Keiju heilauttaa kättään. Maisema siliää.
Sola polveilee vasempaan ja oikeaan. Turhaa ajanhukkaa. Murahdan. ”Haluan suoran tien. Perille saakka.”
”Se ei ole mahdollista. Maa on kaareva.”
”Älä väitä vastaan. Etkö ole palvelijani? Tottele. Suora tie. Sipisuora.” Keiju nyökkää.
Olen kulkenut viikkoja. Maanpinta on kadonnut, vain tie on jäljellä. Ilma on ohutta, olematonta. Edessä aukeaa tähtien autius. Ja tie.
Päättymätön suora tie.
Routakoto 
Tykkään keijuista ja tästä raapaleesta 🙂