Järvi
Kyyristän hartioita, kiskon pusakkaa tiukemmalle tuulta vastaan ja tuijotan rantamatalikkoa. Jos peräännyn, ne lähestyvät. Jos käännän niille selkäni, ne lähestyvät. Jos suljen silmäni, ne kahlaavat kohti.
En ole varma, montako niitä on. Kymmeniä, ehkä satoja. Luulen, että niitä on nyt enemmän kuin aluksi. Ne tuijottavat minua kuolleilla silmillään, kasvot kalpeita, hymy jähmettyneenä muovisilla huulillaan. Mitä jos poimisin yhden niistä käteeni? En kuitenkaan poimi.
Illan tullen huolestun hämärästä. Hämärä muuttuu pian pimeäksi. Mitä silloin tapahtuu? Pystyisinkö juoksemaan niitä pakoon? En uskalla edes vilkuilla ympärilleni, etäisyyttä on niin vähän jäljellä.
Lasten nukkeja, levää hiuksissaan. Suut avautuvat, täynnä teräviä hampaita. Niin kovin teräviä.
Routakoto 